Ohjaus: Ilari Nummi ja Jari Juutinen
Musiikki: Matti Puurtinen
Koreografia: Kira Riikonen
Anni Blomqvistin romaanisarjaan perustuva tarina Myrskyluodon Maijasta tuntuu tekevän uutta nousua. Aiheeseen on 90-luvulla kantaesitetyn musikaalin muodossa tarttunut tällä kaudella Lappeenrannan kaupunginteatterin lisäksi myös Jyväskylän kaupunginteatteri.
Kun aletaan puhua Myrskyluodon Maijasta, ei voida ohittaa vuonna 1975 Åke Lindmanin ohjaamaa televisiosarjaa. Erityisesti siihen Lasse Mårtensonin säveltämä musiikki on tullut tutuksi myös minun sukupolvelleni. En ole itse nähnyt tätä sarjaa, enkä valitettvasti myöskään lukenut kirjoja, joten en voi vertailla miten tarinaa on käsitelty. Sen kuitenkin tiedän, että moni teatterinkatsoja vähintään salaa toivoo kuulevansa Mårtensonin tutut sävelet Myrskyluodon Maijan yhteydessä. Puurtinen on siten saanut loikata suuriin saappaisiin täyttääkseen katsojien odotukset musiikillisesti.
Lappeenrannan kaupunginteatteri on onnistunut rakentamaan laajasisältöisestä tarinasta hyvin ehyen kokonaisuuden, eikä esitys tunnu etenevän ollenkaan harppoen. Hyvin merkittävässä osassa ovat Tarja Jaatisen erinomainen, selkeä ja pelkistetty lavastus sekä Timo Hämäläisen valosuunnittelu yhdessä Kimmo Pasasen, Ilari Nummen ja Tarja Jaatisen videomateriaalin kanssa. Lavan olemus on läpi esityksen elävä, täydentävä ja tukeva – parhaimmillaan jopa oma taideteoksensa. Näin kauniisti rakennettujen elementtien toivoisi pääsevän oikeuksiinsa myös asiaankuuluvan tasoisella teknologialla toteutettuna. Taustaprojisointien kuvanlaadussa oli aivan hetkittäin toivomisen varaa. Joko tykissä eivät riitä panokset tai osa materiaalista oli renderöity näyttämään hyvältä huomattavasti pienemmällä pinnalla.
Matti Puurtisen sävellykset lunastavat odotukset paremmin kuin hyvin. Etelä-Saimaan arvostelussa Antti Munnukka kirjoitti: ”Aaltoilevat, keinuvat sävelmät tarttuvat korvaan, tuntuvat heti tutuilta ja jäävät soimaan, kotimatkallekin.” Koin itse saman elämyksen ja havahduin jo esityksen aikanakin siihen mistä se johtui. Puurtinen on mielestäni käyttänyt Mårtensonin musiikin teemoja sävellyksiensä pohjana ja ne pulpahtelevat hetkittäin melodian seasta. Jani Polan johtamassa orkesterissa esiintyy myös Lappeenrannan musiikkiopiston nuoria muusikoita, mikä ilahdutti minua valtavasti. Merellisenä aaltoilevan musiikin keskellä selkeimmin erilaisena erottuva kappale on rytmikkääksi joukkokohtaukseksi rakennettu Kuka osaa luontoa lukea. Herkkien ja kauniiden kappaleiden seassa se onnistuu aiheuttamaan omanlaisensa vau-reaktion.
Naispääosan Maijana esittävä Liisa Sofia Pöntinen oli minulle ilahduttava yllätys. Nuorella näyttelijättärellä on vaikuttava kuulas ääni, joka tulkitsee uskottavasti läpi laajan tunneskaalan. Pöntinen oli minulle aivan uusi tuttavuus ja toi mieleeni hyvin voimakkaasti näyttelijä Anna Paavilaisen. Molemmilla on jokin käsittämätön lavakarisma, joka vain pakottaa katsomaan – suorastaan tuijottamaan – herkeämättä. Esittävässä taiteessa nuorten viattomien naisten rooleja riittää ja minusta on jostain syystä kiusallista, jos sellaiseen rooliin laitetaan ulkoisesti sopimaton varttuneempi näyttelijä. Liisa Sofia Pöntinen on ihailtavan uskottava nuorena Maijana, mutta onnistuu myös kasvamaan tarinan edetessä.
Myrskyluodon Maijassa keskeisessä roolissa on myös kertoja, jota esitti 90-luvun kantaesityksen Maijana näytellyt Irja Korhonen. Kertojan tekstit, vuoropuhelu ja -laulu olivat mielestäni erittäin tarpeellisia ja hyviä elementtejä, mutta ohjauksellisesta näkökulmasta kertojan hahmo oli ongelmallinen. Koin lähes tauotta lavalla harhailleen kertojan jotenkin liian staattisena ja siten häiritsevänä. Niinpä pohdinkin toimisiko hahmo paremmin pelkkänä äänenä tai projisointeina muuttuen vasta lopussa lihalliseen muotoon. Eloa ja liikettä olisin kaivannut myös ajoittain kuoroon – etenkin pitkiin mekkoihin puettuihin naisiin. Laulu oli vaivatonta ja elävää, joten myös kehollisella tasolla tämän olisi suonut näkyvän. Ilmiselvää oli, että kuoro koostui muusikoista, mutta musiikkiteatterissa mielestäni kuoron tehtävä on sekä laulaa että tanssia. Nyt jälkimmäinen jäi ensinmainitun jalkoihin. Liikkeellisesti parasta antia tarjoili tanssija Netta Salonsaari ruustinnan ja näkin rooleissa. Virheettömän ja korostetun aksentoiden liikkuva ruustinna sekä merilevän lailla kiemurteleva näkki erottuivat lavalla edukseen viimeistellyllä liikekielellä.
Lappeenrannan kaupunginteatteri on muutaman hiljaisemman kauden jälkeen onnistunut saamaan yleisön liikkeelle ja luomaan nautinnollisen musikaalielämyksen. Talon markkinoinnissa olisi kuitenkin parantamisen varaa. Nettisivut voisi päivittää nykyaikaan laittamalla suorat linkit Facebook- ja YouTube-sivuille (etsin niitä melko kauan) sekä laittamalla ohjelmistosivuille nappuloita tykkääjille, tweettaajille ja muille sosiaalisen median muodoille. YouTubessa teatterilla on kokonaista kaksi seuraajaa (monella kissallakin on enemmän) ja ylle linkkaamani traileri oli katsottu sitä kautta kahdesti. Tosin videon laatu on kauniistikin sanottuna keskinkertaista ja ei tee minkäänlaista oikeutta esityksen tasolle, joten vaikeasti löydettävyys voi olla ihan suositeltavaakin. Nöyrin pyyntöni on, että tehkää hienoille taiteilijoillenne oikeutta tekemällä kunnolla leikatut laadukkaat trailerit ja laittakaa ne paremmin esille. Jos toiveissa on saada yleisöä, joka on elossa vielä kymmenen vuoden päästäkin, on ihan oikeasti tärkeää olla ajan hermolla. Hyvä esimerkki toimivasta ja siististä kokonaisuudesta on mielestäni Kansallisoopperan sivut. Ihmiset tekevät kulttuurinkin kohdalla ostopäätöksen yhä useammin sen perusteella mitä näkevät netissä. Minä kannan korteni kekoon suosittelemalla kaikille perinteisen musikaalin ystäville Myrskyluodon Maijaa.
Faux Pas 