Akka Alviiran Tuomiopäivä

Koreografia: Piia Lehto

Unettomana yönä pari vuotta sitten syntyi idea Akka Alviirasta. Piia Lehto oli tekemässä opintoihin kuuluvaa soolokoreografiaa itselleen ja tuloksena oli tarina epäonnisesta noidasta, joka inhimillisen erehdyksen myötä syö itse myrkyttämänsä omenan. Tämä ensimmäinen osa kulki jo nimellä Akka Alviiran Tuomiopäivä. Vuotta myöhemmin, tehdessään ryhmäkoreografiaa, Lehto päätti luoda tarinalle jatkoa ja ensi-iltansa sai Akka ja Vajaat Seitsemän Kääpiötä. Toisessa osassa hieman yksinkertaiset kääpiöt löytävät Akan ja yrittävät elvyttää tätä.

Kuvakollaasi Akka ja Vajaat Seitsemän Kääpiötä -ryhmäkoreografian alkuperäisestä elvytyskohtauksesta Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Kuvakollaasi Akka ja Vajaat Seitsemän Kääpiötä -ryhmäkoreografian alkuperäisestä elvytyskohtauksesta
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Soolo- ja ryhmäkoreografiat saivat varsin hyvän vastaanoton ja pidin itsekin, silloin katsojan roolissa, Lehdon luomasta tragikoomisesta maailmasta, jossa nauretaan asioille, joille ei saisi nauraa. Lehdon lähtiessä rakentamaan näiden kahden teoksen pohjalta koostettua opinnäytettä Akka Alviiran Tuomiopäivä – tai Akka-spektaakkeli, kuten se työryhmän sisällä nimettiin – oli hänellä alunperin tarkoituksena käyttää samoja tanssijoita ja lisätä kaksi hahmoa. Aikatauluongelmien vuoksi työryhmässä tapahtui kuitenkin pieniä muutoksia ja Lehto pyysi minua paikkaamaan yhden kääpiön roolia. Lopullisessa kokoonpanossa esiintymässä oli kuusi tanssijaa: Piia Lehto (Akka Alviira), Melike Başaranoğlu, Sara Harjamäki ja minä (kääpiöt) sekä Veera Ahonen (Velho Vilhelmiina) ja Marja Rautakorpi (shamaanipappi).

Teos rakentui jo olemassa olevien kahden ensimmäisen kohtauksen varaan. Akka Alviira syö myrkyttämänsä omenan ja kuolee, jonka jälkeen vähä-älyiset kääpiöt yrittävät elvyttää Akkaa huonoin tuloksin. Lehto jatkoi tarinaa luomalla kaksi uutta kohtausta, joista ensimmäisessä vietetään muistotilaisuutta ja teoksen lopussa kuvaillaan Akan siirtymistä tuonpuoleiseen.

Harjoituskuva hautajaiskohtauksesta Copyright © 2016 Suvi Toivonen

Harjoituskuva hautajaiskohtauksesta
Copyright © 2016 Suvi Toivonen

Ensimmäisen kohtauksen, Akan soolon, Piia Lehto saattoi tanssija-koreografina harjoitella itse ja toisen kohtauksen työstimme hänen ja kääpiöporukan kesken pääasiassa vanhaan koreografiaan pohjautuen. Pieniä muutoksia tehtiin, mutta kohtauksen kulku säilyi ryhmäkoreografian mukaisena. Harjamäki ja Başaranoğlu olivat tanssineet aiemmassa teoksessakin, joten suurelta osin tarkoituksena oli ajaa minut koreografiaan sisään ja saada kääpiöt toimimaan mielekkäästi ryhmänä.

Marja Rautakorpi kanavoi taivaallista valoa shamaanipappina valoharjoituksissa Copyright © 2016 Le Danseur Terrible

Marja Rautakorpi kanavoi taivaallista valoa shamaanipappina valoharjoituksissa
Copyright © 2016 Le Danseur Terrible

Suurin työ olikin rakentaa Akan muistotilaisuuskohtausta, joka kulki yleisesti keskuudessamme nimellä hautajaiskohtaus (vaikka siinä ei varsinaisesti ketään haudattukaan). Kohtauksen alussa shamaanipappi (Rautakorpi) sytyttää kynttilöitä ja kääpiöt saapuvat paikalle sekä heidän jälkeensä Akan sureva sukulainen Velho Vilhelmiina (Ahonen) kantaen Akan tuhkauurnaa. Vieraat laulavat surullisen hymnin, joka vaihtuu lopulta shamanistiseksi joikaamiseksi ja transsitanssiksi. Kohtaus etenee tanssillisempaan suuntaan, ilmentäen kääpiöiden ja Velho Vilhelmiinan surua, päättyen kuitenkin hahmojen saavuttamaan sisäisen rauhaan. Hymnin (jonka pohjana toimi teoksessa myös oboe-piano -duettona kuultu Recuerdos de la Alhambra) ja joikun rakentaminen vei yllättävän paljon työaikaa, mutta saimme arvokasta ja asiantuntevaa apua laulupedagogiopiskelija Sara Wileniltä. Kohtauksen liikkeellisiä elementtejä lähestyimme improvisaatiotehtävien kautta, joiden pohjalta Lehto poimi visioonsa sopivia osasia lopulliseen, setattuun, koreografiaan. Teoksen päätöskohtauksessa Akka Alviira samoilee yksin tuonpuoleisessa, uskoen päässeensä taivaaseen. Tämä oli avauskohtauksen tavoin soolo, jonka Lehto harjoitteli yksin.

Hautajaiskohtaus kenraaliharjoituksessa, kuvassa kääpiöt Jampe, Bembe, Ludwig sekä Velho Vilhelmiina ja shamaanipappi Copyright © 2016 Visa Timonen

Hautajaiskohtaus kenraaliharjoituksessa, hymniä laulamassa kääpiöt Jampe, Bembe, Ludwig sekä Velho Vilhelmiina ja shamaanipappi
Copyright © 2016 Visa Timonen

Akka Alviiran Tuomiopäivän harjoitukset kestivät noin kaksi kuukautta. Aloitimme työskentelyn vuoden alussa ja esitys oli taiteellisten opinnäytteiden kanssa Lähtölaukaus-festivaalilla maaliskuun alussa. Erityisesti kääpiöporukalla harjoittelimme paljon ja tiimi hitsautui hyvin yhteen ruokkien toinen toisensa ilmaisua ja hahmoa. En tiedä oliko Lehto varsinaisesti suunnitellut asiaa, mutta halusimme nimetä kääpiöt ja erinäisten sattumien kautta hahmot saivat nimikseen Jampe, Bembe ja Ludwig.

Lehto halusi nimenomaisesti työstää koreografiaa hahmokeskeisesti, joten pyrimme myös unisonoissa tuomaan hahmojen ominaispiirteitä näkyviin, jolloin raja teoksen teatterillisten ja tanssillisten elementtien välillä ei olisi niin voimakas. Otimme myös poikkeuksellisen aikaisessa vaiheessa puvustuksen käyttöön harjoituksissa, mikä selvästi tuki hahmon rakentamista ja helpotti heittäytymistä. Näin oli ehkä helpompaa rakentaa tanssimista ilmaisun päälle, eikä tavanomaisesti lisätä ilmaisua koreografian päälle.

Akka Alviira helvetissä Copyright © 2016 Visa Timonen

Akka Alviira helvetissä
Copyright © 2016 Visa Timonen

Prosessin aikana ja sen jälkeenkin olemme käyneet keskustelua siitä, kenelle teos on suunnattu. Vaikka kyseessä on satu, sen morbidit teemat ehkä tekevät siitä tavallaan aikuisten sadun. Silti asioita ei käsitellä niin makaaberilla tasolla, etteikö teosta voisi esittää myös lapsiyleisölle. Esitysten jälkeen yksi kiinnostava detalji oli kuulla katsojen päätelmiä Velho Vilhelmiinan suhteesta Akka Alviiraan. Lehto ei ollut määritellyt näiden hahmojen sukulaisuutta ja olimme ennen nimeämistä puhuneet Velho Vilhelmiinasta yleisesti Akan sukulaisena. Ehkä Ahosen lohduttoman tuskainen tulkinta johdatteli joitain katsojia näkemään Velho Vilhelmiinan Akan äitinä.

Tanssijan roolin lisäksi toimin Lehdon opinnäytteen opponenttina, joten keskustelimme työskentelytavoista ehkä poikkeuksellisen paljon prosessin aikana ja sen jälkeen. Tämänkaltainen kaksoisrooli vaatii toisaalta rehellisyyttä ja samalla sensitiivisyyttä, että pystyy samanaikaisesti toteuttamaan työtään tanssijana ja kommentoimaan työskentelyä kriittisesti astumatta kuitenkaan koreografin varpaille tai tuputtamatta liiallisesti omaa näkemystään.

Joskus omaa kehittymistään tanssijana on vaikea itse nähdä, mutta Akka Alviiran Tuomioipäivän luomisprosessin aikana havahduin neljän opiskeluvuoden tuottamiin tuloksiin. Oma työskentely tanssijana on selvästi ammattilaistunut ja silloin myös tällaisten tanssi- ja teatteri-ilmaisua yhdistävien teosten toteuttaminen alkaa tuntua helpolta. Kysymys ei ole pelkästään siitä, kuinka korkealle jalka nousee tai monta piruettia onnistuu pyörimään, vaan ehkä enemmänkin siitä, että pystyy tarjoamaan koreografille työmateriaalia oman instrumenttinsa välityksellä.

Theseus: Akka Alviiran tuomiopäivä: Raportti koostetusta opinnäytetyöstä

Tanssiteatteri Minimi: Miehen Kuolema

Ohjaus: Leea Klemola
Koreografia: Työryhmä
Esiintyjät: Jukka Horsmanheimo, Johanna Keinänen, Miko Kivinen, Antti Lahti ja Liisa Ruuskanen

Minä luulen, että tämä tapahtui ensimmäistä kertaa elämässäni. Sain aivan odottamatta kutsun Tanssiteatteri Minimin Miehen Kuoleman ensi-iltaan. Olen saanut ilmaislippuja tanssinäytöksiin tai muuten vain ilmaantunut paikalle hieman tiskin alta, mutta kutsuvieraana ensi-illassa en ole muistaakseni aiemmin ollut.

Miehen Kuoleman perusjuoni voisi olla mistä tahansa ihmissuhdesaippuasta: Kohdataan, riidellään, petetään, jätetään, rakastetaan miehiä ja naisia. Tämän päälle on kuitenkin levitelty niin runsas kerrosten verkko, ettei juonen voi oikeastaan väittää johdattelevan esityksen kulkua kuin jollain kaukaisella tasolla. Miko Kivisen hahmo, Kuolio, toimii kertojana ja samalla eräänlaisena viihdyttäjänä – etäisesti voisi tulla mieleen Cabaret-musikaalin Emcee. Ja kyllä, täälläkin ”money makes the world go around”, koska Kivisen teksti ja Klemolan ohjaus työntävät syyttävän sormen suoraan blenderiin ja kritisoivat selvästi yhteiskunnan tilaa.

Sukupuolisuus ja seksuaalisuus on nostettu Miehen Kuolemassa hyvin selvästi pöydälle – monenlaista kohtelua osakseen saavaa metristä vulvaa myöten. Tuo useaksi asusteeksi ja rekvisiitaksi taipuva tavara onkin omanlaisessaan tärkeässä roolissa. Se voi näyttäytyä vulgaarina ruumiillistumana naisten kokemalle väkivallalle ja hyväksikäytölle tai asettua raivofeministiseksi manifestiksi sille miten mies näkee naisen.

Minusta näitä näkökulmia kiinnostavammaksi kuitenkin tuli esityksen koomiset elementit ja miten yleisö niihin reagoi. Miksi iso vulva lavalla naurattaa aikuisia ihmisiä? Ja vielä enemmän, jos samaan aikaan huudetaan ”vittu”? Miksi miestenvälinen ”surprise buttsex” (kuten asia nettimeemissä ilmaistaisiin) on hauskaa? Kyseessä on ehkä muutakin kuin mitä eräs itävaltalainen lääkäri kirjoitti vitsin yhteydestä piilotajuntaan noin sata vuotta sitten. Jokatapauksessa asia on niin sosiologisesti kuin esitysteknisesti mielenkiintoinen. Enkä voi väittää itsekään suhtautuneeni alatyyliseen häpyhuulenheittoon vain hienostuneesti paheksuen.

Inspiroivinta Miehen Kuolemassa oli Erkki Saaraisen luoma todella dynaaminen ja visuaalisesti odottamattomilla tavoilla rikas lavastus. Pyörivä kuutioelementti tuo maisemanvaihdosten lisäksi lavalle omanlaistaan liikettä ja mikään lavastuksen osa ei tuntunut olevan paikalla turhaan. Esiintyjät käyttivät ympäröivää maailmaa monipuolisin tavoin kerronnan välineinä.

Miehen Kuolema sisältää viittauksia niin tuoreisiin uutisaiheisiin kuin myös merkittäviin tanssiteoksiin. Kuolevaa joutsenta ei parodioida ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, mutta Antti Lahti kuolee kyllä asiaankuuluvan monimutkaisesti. Puritanismiin taipuvaisena balettomaanina suhtauduin hieman kriittisesti esityksen alun balettikohtaukseen. Parodia on siitä vaikeaa, että se toimiakseen usein vaatii hyvää tekniikkaa kyseisestä lajista. Annan kuitenkin nuttura kireälläkin hyväksyntäni Antti Lahden ja Johanna Keinäsen näyttävälle partneroidulle sivutaivutukselle.

Tanssiteatteri Minimi ei tyydy pikkusievään, vaan rapatessa roiskuu. Jos olet elämässäsi löytänyt itsesi pohtimasta miten sanonta ”vitulla päähän” mahtaisi käytännössä toteutua, on Miehen Kuolema syytä käydä katsomassa. Teoksen esittely on varustettu ilmoituksella, ettei sisältö sovi lapsille. Tarpeellinen voisi olla myös huomautus ”älä yritä tätä kotona”.