Suomen Kansallisbaletti: Bella Figura

Neljä luonnekuvaa
Koreografia: George Balanchine
Musiikki: Paul Hindemith

In the Middle, Somewhat Elevated
Koreografia: William Forsythe
Musiikki: Thom Willems

Bella Figura
Koreografia: Jiři Kylián
Musiikki: Lukas Foss, G.B. Pergolesi, Alessandro Marcello, Antonio Vivaldi, Giuseppe Torelli

Suomen Kansallisbaletti esittää kolmen nykybalettiteoksen kokonaisuutta nimellä Bella Figura. Illan viimeiseltä koreografialta lainattu nimi sopii hyvin kuvaamaan tätä tarjontaa, koska kauniita kehoja on nähtävillä alusta loppuun asti.

Ensimmäisenä lavalle saadaan George Balanchinen vuodelta 1946 oleva Neljä luonnekuvaa (The four temperaments). Balanchinen uran alkuaikojen teos on balettihistoriallisesta näkökulmasta mielenkiintoista katsottavaa ja erittäin sopiva aloittamaan nykybaletti-illan. Neljän luonnekuvan perustana on antiikin Kreikan humoraalioppi, jonka mukaan keho koostuu neljästä perusnesteestä (keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima) ja joiden tasapaino määrittää ihmisen terveydentilaa ja temperamenttia.

Minun täytyy myöntää, etten ole mikään varaukseton Balanchinen fani, eikä Neljä luonnekuvaa minusta myöskään sellaista tehnyt. Tanssi on kaunista ja mielenkiintoista – erityisesti tutkiva ote off-balancen käyttöön partneroinnissa – mutta siinä on jotain unettavaa. Teos etenee tasaisena virtana kauniita kuvia, mutta harvat hetket oikeastaan todella sykähdyttävät. Tanssijat esittävät teknisesti siistiä liikettä, mutta minulle jäi tunnetasolla tyhjä olo. Jäin miettimään oliko koreografia harjoiteltu kiireessä ja jäikö jotain laadullisesti viimeistelemättä, koska tanssijat tuntuivat etäisiltä.

Eniten odottamani koreografia oli toisena nähty William Forsythen In the Middle, Somewhat Elevated vuodelta 1987. Olen katsonut paljon pätkiä tästä teoksesta videolta ja halunnut jo pitkään nähdä sen kokonaisuudessaan lavalla. Siten olinkin aivan pitelemättömissä, kun Suomen Kansallisbaletti julkistaessaan tämän kauden ohjelmistoa ilmoitti esittävänsä sen.

Thom Willemsin monotoniseen elektroniseen musiikkiin tehty koreografia ei noudattele orjallisesti perinteistä draaman kaarta. Tanssi ja musiikki alkavat täysillä ja täysillä tykitetään viimeiseen iskuun asti. In the Middle, Somewhat Elevated on orgastisen tyydyttävää teknistä virtuositeettia ja balettia vaikuttavalla sykkeellä. Lava on riisuttu sivuverhoistaan ja yhdeksän tanssijan menemiset ja tulemiset ovat kiinteä osa esitystä. Soolot, duetot ja ryhmäunisonot limittyvät toisiinsa – kokoajan tapahtuu, jokapuolella. Tekee mieli katsoa kaikkia samaan aikaan ja jokaista erikseen. Välillä osa tanssijoista seisoo lavan reunalla toistamassa liikesarjoja. Asettelu on aivan kuin harjoitussalista, jossa vuoroaan odottavat tanssijat markkeeraavat materiaalia läpi ja tämä oli minulle hyvin koskettava kuva.

Kaikki tanssijat ylittivät odotukset ja tekivät virheetöntä työtä lavalla. Erityisesti haluan kuintekin mainita vaikuttavan Eun-Ji Han, jonka pienen olemuksen käsittämätön liikelaajuus oli todella huikeaa katsottavaa. Ha nousi upeasti esille etenkin duetoissa. Seuranani olleet ammattimuusikot olivat hieman pettyneitä musiikkiin, koska se ei kehittynyt tai kasvanut teoksen edetessä. Itse kuitenkin jollain selittämättömällä tavalla pidin melko muuttumattomasta ja hakkaavasta musiikista sekä koin sen nivoutuvan hienolla tavalla yhteen liikemateriaalin kanssa. Musiikkia kieltämättä soitettiin hieman liian lujaa, mutta toisaalta koin myös omana elämyksenään sen, että kovimmat ääniaallot tuntuivat kehossa asti.

Forsythe onnistui saavuttamaan hyvin korkeat odotukseni. Helsingin Sanomien artikkelissa harjoituttaja Kathryn Bennetts sanoo teoksesta tanssijoille ”monet ovat selvinneet tästä hengissä”. Tämän kommentin ymmärtää viimeistään siinä vaiheessa, kun katsoo tanssijoita esityksen loputtua. Trikooasuissa näkyy kunnioitettavat hikiläikät ja tanssijoiden iho kiiltää kosteana – ei jää epäilystäkään etteikö lavalla olisi annettu aivan kaikkensa. Silti tanssi ei näytä kuntosaliharjoitukselta vaan hyvin loogiselta ja teknisen taituruuden siivittämältä teholta. Puvustus kaikessa yksinkertaisuudessaan teki myös oikeutta tanssijoille – naisten avoselkäiset asut antoivat mahdollisuuden nauttia siitä loputtoman kauniista työstä mitä tanssija tekee selkänsä lihaksilla. In the Middle, Somewhat Elevatedissa itse liikkeen mielenkiintoisuus vetoaa minuun erittäin vahvasti ja jotain tällaista – omalla näkökulmallani maustettuna – haluaisin itse pystyä luomaan.

Illan nimiteos Bella Figura, Jiři Kyliánin koreografia vuodelta 1995, oli kronologisen esitysjärjestyksen viimeinen. Bella Figura käsittelee transformaatiota, siirtymää, ja siihen liittyvää välitilaa. Ajatukseen pääsee kiinni heti alusta, koska alkua ei oikeastaan ole. Tanssijat tulevat lavalle lämmittelemään yleisön siirtyessä väliajalta takaisin katsomoon ja jossain vaiheessa – viimeistään nude-värisiin alushousuihin pukeutuneen miestanssijan tullessa lavalle – huomaa esityksen oikeastaan olevan jo käynnissä.

Bella Figura vaikuttaa koostuvan erilaisista kohtauksista, joita rytmittävät oikeastaan enemmän esiintyjän kuin lavasteen roolissa olevat verhot. Ne liikkuvat epätyypillisesti rajaten näkymää yllättävillä tavoilla. Tanssijat ottavat myös fyysisesti verhot osaksi esitystä tanssimalla niiden kanssa. Alussa on visuaalisesti upea hetki, kun verhon takana oleva tanssija pitää yläosatonta naistanssijaa ilmassa verhon läpi. Naistanssija vaikuttaa hetkittäin leijuvan ilmassa ja toisaalta olevan hyvin haavoittuvaisena jonkin vieraan, tuntemattoman ja näkymättömän otteessa. Emotionaalinen jännite on käsiintuntuvan voimakas ja liikkuu teoksen aikana herkän koskettavasta myös huumorin puolelle.

Pohdin aiemmin alastomuuden käyttöä tanssissa ja pyörittelen asiaa yhä usein mielessäni. Bella Figurassa näin mielestäni hyvin vaikuttavia hetkiä, joiden kokeminen ei olisi ollut mahdollista, elleivät tanssijat olisi olleet yläosattomissa. Mielestäni rintavan tanssijan hyppiminen voi olla kivuliaan näköistä ilman asianmukaisesti tukevaa vaatetusta ja siten olen ehkä leimannut rintojen liikkeen mielessäni jotenkin epätoivottavaksi. Kyliánin teoksessa kuitenkin on laadultaan sellaista liikettä, joka teki yläosattomilla naistanssijoilla rinnan liikkeen tavallaan aivan uudeksi liikkeen tasoksi. Kehon osaksi, joka voi liikkua itsellisesti kuten raajat tai pääkin. Toinen mielenkiintoinen havainto oli kaikkien tanssijoiden ollessa yhdessä lavalla pukeutuneina punaisiin hameisiin. Vaikka paljas ylävartalo teki tanssijoiden sukupuolet harvinaisen selkeäksi, näin heidän yhteinäisenä liikkuvan joukkonsa sukupuolettomana. Barokkimusiikki ja hovitanssimainen liikehdintä antoi vielä mielestäni lisäkontrastia tähän kokemukseen.

Bella Figura nostaa tunteet pintaan ja on visuaalinen nautinto. Viimeisen kohtauksen tapahtuessa elävän tulen valaistessa lavaa tuntuu kaikki olevan juuri tässä hetkessä ja teoksen maalimaan haluaa jäädä kuin musiikin vaimennuttua vielä tanssimaan jäävä duetto.

Dramaturgisesti tämä kolmen tanssin kattaus on juuri oikeaan järjestykseen laitettu kokonaisuus, jonka voi käydä katsomassa läpileikkauksena nykybalettiin, näkymänä Suomen Kansallisbaletin monipuoliseen osaamiseen tai ansiokkaana yliannostuksena aisteille. Bella Figura -teossarja kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus.