Suomen Kansallisbaletti: Giselle

Koreografia: Jean Coralli, Jules Perrot, Marius Petipa
Toteutus ja ohjaus: Cynthia Harvey
Musiikki: Adolphe Adam

Olette ehkä kuulleet sen vitsin, että oopperan tietää päätyneen siitä, kun kaikki henkilöt (no, vähintään päähenkilöt) ovat kuolleet. Baletin puolella on osattu tämäkin dramatiikka viedä pidemmälle. Gisellen traagisuudesta kertoo paljon se, että teoksen päähenkilö tapetaan jo ensimmäisessä näytöksessä.

Romanttisen baletin sydän on mielestäni tämä tarina nuoresta maalaistytöstä, joka rakastuu tavikseksi tekeytyneeseen aateliseen Albrechtiin. Kuten kaikissa hyvissä tarinoissa niin huonostihan siinä sitten käy ja huijattu Giselle vajoaa hulluuteen sekä lopulta kuolee särkyneeseen sydämeen.

Gisellen alkuperäinen koreografia on Jules Perrot’n ja Jean Corallin käsialaa, mutta nykyään tunnetuissa versioissa on sormensa ollut pelissä myös venäläisen baletin suurmiehellä, Marius Petipalla. Kansallisbaletin esittämä versio on selvän perinteinen ja Cynthia Harveyn käsiala ei pyri erottumaan tyylillisesti. Pidän itse tärkeänä, että uusien tulkintojen lisäksi klassikoista esitetään myös näitä autenttisina pidettyjä versioita, jotta myös uuden yleisön on mahdollista nähdä teosten kehityskulkua.

Romantiikka näkyy siis Gisellessä kauniisti ja sille on jätetty tilaa. Upeat miimiset kohtaukset – kuten Gisellen äidin kertoessa wileistä – ovat romanttisen tradition helmiä pitkähelmaisten tutujen ja eteenpäin nojaavien linjojen koristeena. Toisaalta kääntöpuolena Giselleen rakastunut maalaisnuorukainen Hilarion jää etenkin ensimmäisessä näytöksessä ympäriinsä juoksentelevaksi ja ikkunoista kurkkivaksi stalkkeriksi.

Gisellen roolin tanssinut Yimeng Sun on pienikokoisena erinomainen valinta rooliinsa, eikä hänen ansionsa jää ulkoisiin puitteisiin. Sunilla on ihailtavan kevyt ballon, joka tekee allegroista todella lennokkaita. Lukuun ottamatta hieman leveäraiteista jetéta. Maalaisvariaation herkulliset tasapainot penchéessa ovat kuitenkin epävakaat ja jään kaipaamaan Gisellelle myös hallitumpaa legatoa. Lyhyeksi tanssijaksi Sun on kuitenkin kehittänyt aivan huippuunsa hiotun ojennuksen ja etenkin takasuuntaan pitkän helman alta ilmestyy jalkaa enemmän kuin uskoisikaan. Asiaan vihkiytyneillä katsojilla on tässä vaiheessa todellinen riski pyörtyä penkkiinsä.

Sunin vastaparina Albrechtin roolissa tanssii linjakas Sergei Popov. Hän on todella tyypillinen klassinen danseur noble -tyyppi, joka on omiaan prinssirooleissa. Samuli Poutasen Hilarion asettaa hienon vastapainon olemalla juurevampi ja jäyheämpi maalaismies, mutta toisessa näytöksessä tämä paljastuu ei pelkästään erinomaiseksi roolityöksi vaan myös hieman tosiasialliseksi jäykkyydeksi.

Odotin innolla toisen näytöksen wilejä ja heidän johtajatartaan Myrthaa. Kun päähenkilö on saatu hengiltä – tai oikeammin hengeksi – päästään tanssimisessa todella asiaan. Tiukka bourré on Myrthan tavaramerkki ja Rebecca King lipuu lavan yli vaikuttavana hahmona. King on ilmaisultaan juuri niin pikkulapsia aamupalaksi syövän näköinen kuin Myrthan kuuluukin, mutta häntäkin vaivaavat valitettavan vaappuvat tasapainot. Hypyt kuitenkin liitävät napakalla fortella ja pitkä tutu pääsee oikeuksiinsa.

David Walkerin lavastus noudattelee hyvin tyypillistä linjaa, eikä erityisemmin yllätä. Toisen näytöksen metsään on saatu kuitenkin hyvää kolmiulotteisuutta ja valaistus indikoi kauniisti vuorokaudenaikoja. Gisellen hauta on useimmissa toteutuksissa muusta lavastuksesta irrallinen kiusallinen kumpu risteineen, mutta Kansallisbaletin versiossa hauta on oikeasti kaunis ja istuu uskottavasti metsänreunaan. Myös Albrechtin toisen näytöksen puku miellyttää silmää, poiketen usein nähdystä Les Sylphidesin miehen pukua muistuttavasta asusta, joka on koko balettihistorian hirvein.

Koreografisesti pohdin, että Giselleä olisi helppo virkistää nykyaikaan puuttumatta romantiikan kauneimpiin elementteihin. Hilarionin ensimmäisen näytöksen juoksentelusta olisi mahdollista tehdä tanssia ja maalais-pas de deux voisi olla tarinallinen elementti. Nythän pas de deuxin tanssivat hahmot, joista kukaan ei oikeastaan tiedä keitä he ovat.

Adolphe Adamin kaunis musiikki muistuttaa aina, että osaavat ne muutkin kuin vain Tšaikovski. Ihmettelin alussa orkesterin pientä kokoa, mutta keksin pian ainakin itseäni tyydyttävän selityksen – kaikkia nykyään kokoonpanoon kuuluvia soittimia, kuten saksofoneja, ei ollut vielä keksitty Gisellen säveltämisen aikaan. Carl Leen alttoviulusoolo soi kauniisti ja jotenkin selittämättömästi juuri se henkii minulle lempeää 1800-lukua.

Suomen Kansallisbaletin Giselle on perinteitä kunnioittava romanttinen baletti, joka on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Teoksen tavaramerkkinä olevat penchéet jäävät hieman heikoiksi kautta linjan, mutta Bournonville-henkiset allegrot kuljettavat tarinaa kepeällä lennokkuudellaan.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s