Suomen Kansallisbaletti: Manon

Koreografia: Sir Kenneth MacMillan
Musiikki: Jules Massenet

Sir Kenneth MacMillanin Manonissa on läsnä ne kaikki hyvät ominaisuudet, joita mielestäni nautinnolliselta balettielämykseltä vaaditaan: kärsimystä, traaginen rakkaus ja kuolema.  Tarina asettaa siis oivat lähtökohdat koreografialle.

Nuori Manon (henkilökohtainen balettijumalattareni Maria Baranova) rakastuu köyhään opiskelijaan Des Grieux’hön (Friedmann Vogel), mutta joutuu veljensä Lescautin (Wilfried Jacobs) junailemana varakkaan herra G.M:n (Henrik Burman) rikkauksien viettelemäksi.  Nuoret rakastavaiset yrittävät paeta, mutta Manon vangitaan syytettynä prostituutiosta.  Des Grieux seuraa häntä Pariisista New Orleansin rangaistussiirtolaan ja onnistuu vapauttamaan rakastettunsa.  Pari pakenee Louisianan rämeikköön, mutta uupunut ja kuumeinen Manon ei jaksa ja menehtyy Des Grieux’n käsiin.

Tarinan kerronta lähtee teoksen alussa rauhallisesti liikkeelle, mutta selvästi kiihtyy loppua kohden.  Ensimmäisen ja toisen näytöksen kohtaukset soljuvat katsojan silmien eteen, mutta kolmannen näytöksen aikana asiat tuntuvat tapahtuvan jotenkin kiireellä.  Väliaikoineen lähes kolmituntinen teos on kyllä pitkähkö, mutta olisin mielelläni katsonut Manonin elämästä rangaistussiirtolassa muutakin kuin saapumisen ja vapautumisen.  Myös rämeikkökohtaukselle olisin suonut lisää aikaa, vaikka kuolemaa kyllä tehtiin balettitraditioita kunnioittaen pitkään ja hartaasti.

Manon on olemukseltaan neoklassista balettia, josta ehkä tarpeeton teatraalisuus on riisuttu säilyttäen kuitenkin mielestäni klassisen baletin tärkeimmän olemuksen.  Yleisöä ei irtaannuteta tarinasta kiittämällä pas de deux’n jälkeen ja teokseen ei ole sisällytetty juoneen olennaisesti liittymättömiä karakteritansseja.  Molemmissa rakenteissa on puolensa – neoklassinen antautuu minun näkökulmastani syvemmin tarinalle.

Tanssillisesti Sir Kenneth MacMillanin liikekieli on kaunista ja mielenkiintoista.  Hänen mieltymyksensä traagisiin aiheisiin sopii hyvin minulle katsojana.  En juuri pidä onnellisista lopuista.  Koreografiaan sisältyy pieninä huomionarvoisina yksityiskohtina mielenkiintoista jalkaterän käyttöä.  Tämä yhdessä toistuvien linjakkaiden fouettéiden sekä näyttävien arabeskien kanssa oli miellyttävää katsottavaa.  Partneroinneissa käytettiin toisinaan yllättäviäkin otteita ja hetkittäin tanssijoita työnnettiin sivuun tai heidän tekemiseensä muuten puututtiin kesken tanssin, joka toi varsin vaikuttavaa dynamiikkaa.

Manonin pas de deux’t Des Grieux’n kanssa ovat koskettavia ja tuovat Baranovan sekä Vogelin tulkitsemana rakkauden juuri niin intensiivisenä ja riipaisevana esiin kuin kuuluukin.  Baranova on käsittämättömine ojennuksineen yhtä upea kuin aina ja Vogel ei jää hartaan tanssimisensa kanssa yhtään huonommaksi.  Loppukohtauksessa olisin toivonut Baranovan repivän vielä jostain esiin syvempää kärsimystä, mutta tämä ilmaisullinen ominaisuus ehtii vielä uransa alussa olevalla tanssijalla kehittyä varmasti nautinnollisiin mittoihin.

Yksi mieleenjäävä hetki teoksessa on Manonin tanssi kahdeksan miehen partneroimana Des Grieux’n ja herra G.M:n ohella.  Jokin tällaisissa kohtauksissa vetoaa minuun erityisesti.  Vastaavanlainen asetelma toisinpäin on nähtävissä esimerkiksi Gisellessä Albrechtin tanssiessa Wilien kanssa.  Liikkeellisesti herkullista oli myös katsoa miesten esittäessä ilotyttöjään kauppaavalle Madamelle (Anastasia Dunets) toiveita seuralaistensa olemuksesta.  Muutenkin tämä värikäs lauma elävöitti lavaa viihdyttävällä tavalla.  Jacobs tekee vaikuttavan työn tanssiessaan soolovariaation ja pas de deux’n rakastajattaren (Maki Nagagawa) kanssa humaltuneena Lescautina.  Liikkeen hallinta on täydellistä, mutta silti tanssi onnistuu näyttämään hyppyineen ja partnerointeineen humalaisen hoipertelulta ja machoilulta.

Mia Stensgaardin suunnittelema puvustus oli ehkä kauneimpia näkemiäni.  Hetkittäin puvut olivat niin mielenkiintoisia, että tanssin seuraaminen meinasi unohtua täysin.  Rikkaiden kauniit asut, köyhien rikkinäiset rievut ja ilotyttöjen hörhelöt olivat jonkinlaisessa toisiaan tasapainottavassa harmoniassa.

En suunnitellut kirjoittavani aivan näin pitkästi, mutta mitä ilmeisimmin Manon onnistui herättämään paljon ajatuksia ja tunteita.  Suomen Kansallisbaletin esitysten taso on mielestäni ollut viimeaikoina nousussa.  En tiedä onko kiittäminen kritiikkiäkin saanutta baletinjohtaja Kenneth Greveä, tuottaja Timo Sokuraa vai jonkinlaista sukupolvenvaihdosta elävää tanssijakuntaa.