Hakkarainen – Salmi – Ström: RUMIS

Koreografia ja tanssi: Inka-Leea Hakkarainen
Puvustus: Elina Ström
Ääni- ja valosuunnittelu: Anne Salmi

RUMIS
Copyright © 2017 Hakkarainen-Salmi-Ström

Linnunmunan sisältä työntyy käsi, joka alkaa venyttää kuorta. Anne Salmen säestämän rytmikkään taistelun päätökseksi syntyy ankanpoikanen. Ruma ankanpoikanen, Rumis.  Tanssija-koreografi Inka-Leea Hakkarainen on kehollistanut omia kiusattuna olemisen kokemuksiaan käyttäen tarinana kaikkien tuntemaa H.C. Andersenin klassikkosatua. Hakkaraisen erilaisuus, heterochromia iridum eli eriväriset silmät, ei yleisöön asti erotu, mutta henkilökohtaisen kerroksen se teokseen tuo silti. Sanoma on puettu lapsiyleisölle ymmärrettävään muotoon – kiusaamisen sijaan erilaisuutta voi syleillä.

Elina Strömin taidokkaasti puvustama pehmoinen untuvikko yrittää opetella lentämään ja integroitua yhteiskuntaan – vain epäonnstuakseen surkeasti. Salmen luoma äänimaailma tukee tarinan etenemistä ja piirtää silmien eteen selkeitä kuvia Rumiksen vastoinkäymisistä. Perinteinen narratiivi on nostettu myös osittain moderniin ja urbaaniin ympäristöön. Rumiksen ahdistus liikenteen keskellä on selvästi aistittavissa, mutta työ tehtaassa jäi itselleni jotenkin epäselväksi kohtaukseksi. Sen viesti tulee läpi, mutta toteutus kaipaa hieman lisää kirkkautta.

Hakkarainen työryhmineen on käynyt esittämässä Rumista Pohjois-Savon koululaisille ja päiväkotilapsille, jotka ovatkin iältään tämän teoksen asiantuntevinta kohderyhmää. Kiusaamista vastaan on tehty erilaisia projekteja, jotka ansioidensa ohella saattavat toimia myös aikuisten keinona piilotella ongelmaa: ”Meidän koulussa ei kiusata, koska olemme KiVa-koulu.” Kun asiat olisivatkin näin yksinkertaisia. Yksi väylä kiusaamisen ehkäisemiseen on taideinterventio ja tämän työn tekemisestä Hakkarainen ansaitsee ehdottomasti suitsutusta. Esityksen ohessa hän on vetänyt yöpajoja, jolloin lapset pääsevät työstämään teemaa syvällisemmin sekä myös lavalle tanssimaan.

Kylmässä värjöttelevän Rumiksen ollessa täysin kypsä heittämään kirveen kaivoon, pyyhkeen kehään ja muutkin tavarat minne tahansa jorpakkoon tapahtuu se odotettu taianomainen hetki. Strömin kekseliäs puvustus on parhaimmillaan siipien ilmestyessä kuin tyhjästä lämmittämään Rumiksen kehoa ja mieltä. Lavalle rynnistää joukko lapsia tanssimaan yhdessä Hakkaraisen kanssa. Teos päättyy keskusteluun, jossa Inka-Leea Hakkarainen lempeästi haastaa nuorta yleisöään pohtimaan kiusaamistilanteita ja miltä sellainen mahtaisi tuntua. Eikä tällainen reflektio taida olla vaaraksi aikuisellekaan katsojalle.

Inka-Leea Hakkarainen: JälkeenJääNyt

Koreografia: Inka-Leea Hakkarainen
Tanssijat: Inka-Leea Hakkarainen, Salla-Maaria Mustonen, Anniina Rinne ja Juuli Välimaa

JälkeenJääNyt Copyright © 2014 Inka-Leea Hakkarainen

JälkeenJääNyt
Copyright © 2014 Inka-Leea Hakkarainen

Yksi vapaaottelun muoto on niin sanottu cage fight, jossa täyden kontaktin taistelulajin ottelijat takovat toisiaan tiedottomaksi häkkiin suljettuna. Se oli aivan ensimmäinen assosiaatio kävellessäni Sotkun teatteritilaan katsomaan Inka-Leea Hakkaraisen taiteellista opinnäytetyötä JälkeenJääNyt. Yleisön ja esiintyjien väliin viritetty (luultavasti videonauhasta punottu) verkko vei minut välittömästi maailmaan, jossa häkin läpi katsellaan toisten ihmisten selviytymiskamppailua. Reaktioni muistutti myös ihmisen absurdista kaikkivoipaisuuden tunteesta, koska en tietenkään ajatellut toiselta puolelta katsottuna olevani itse häkissä.

Toinen ihastuttava ilmestys oli lavalle ohuelti levitetty valkoinen jauho, josta muistui välittömästi mieleeni Jennifer Whiten tanssikohtaus Rolling in the Deep -musiikkivideolla. Ja syvällä oli varmasti kieriskelty myös tämän teoksen osalta, koska yksi Hakkaraisen tanssijoista loukkaantui vain pari päivää ennen ensi-iltaa. Siten myös itse koreografi nähtiin tanssimassa.

Hakkarainen rakentaa liikettä älykkäästi aaltomaisin kuvioin kasvavaksi virraksi, joka hetkittäin tulvii näköhermoihin voimakkaana unisonona. Tanssijoiden jalat piirtävät jauhoon viivoja ja myös tekevät jauhoisia jalanjälkiä. Ajatus ihmisen mahdollisuudesta jättää maailmaan jälki tai aukko on todella kiehtova. Tanssijat liikkuvat saumattomasti yhteen ja voimakas ryhmän tuntu tekee irroittautumisista vaikuttavia. Lopulta yksi tanssijoista putoaa lattian pintaan, muiden jatkaessa täydellä tarmolla. Tämä johtaa kohtaukseen, jossa pystyyn jääneet tanssijat alkavat kietoutua katosta roikkuviin (ilmeisesti jätesäkeistä tehtyihin) letteihin kuin paremmissakin bakkanaaleissa. Samalla videotykki paukuttaa takaseinälle sanoja, jotka lähtevät perustarpeista ja muuttuvat kohti pikkumaisempia luksusunelmia.

JälkeenJääNyt tuo selvästi esille teoksen kysymyksen hyvinvointiyhteiskunnasta ja pakottaa katsomaan miten helposti kelkasta voi pudota. Hakkaraisella vaikuttaa olevan taito tehdä poliittista taidetta paasaamatta. Minulle kuitenkin teos antoi vielä enemmän muilla henkilökohtaisilla tasoilla, mikä kertoo mielestäni runsaudesta vailla sekavuutta tai tukkonaisuutta.

Loppua kohden tanssijoiden mustat asut ovat jauhottuneet ja ilmassa leijuva pöly tuottaa kauniin orgaanisen savuefektin. Läpi teoksen erinomaisesti rakennetut valot tukevat kerrontaa ja saavuttavat huippunsa tanssijoiden pöllyttäessä jauhoa vaatteistaan. Teoksen viimeinen viittaus henkilökohtaisen karmein virsi -kilpailuni voittajaan ”Maa on niin kaunis” jäi kokonaisuudesta irralliseksi.

Minä olen täysin häpeilemätön visuaalisen herkun ystävä ja JälkeenJääNyt tarjoilee sitä laatua hyvin avokätisesti. ”Even the orchestra is beautiful”, kuten Cabaret’ssa sanottaisiin. Ainoa valitettava särö oli videotykistä vuotava valo. Tykin käynnistymisen huomasi niin selvästi, että se häiritsi tanssin seuraamista. Siten miettisinkin seinälle heijastettujen sanojen todellista tarpeellisuutta, jos käytettävissä ei ole aivan huipputason laitteita. Sanoma olisi välittynyt ilmankin.

Inka-Leea Hakkarainen rakensi taiteellista opinnäytetyötään yhteisistä lähtökohdista Anna Stenbergin kanssa. JälkeenJääNyt esitettiin yhdessä Stenbergin Pahana tapana -koreografian kanssa ja tällaisena yhdistelmänä ne ovat ehkä parhaillaan, vaikka molemmat toimivat myös omina teoksinaan. Joitain yhteneväisyyksiä näissä kahdessa oli nähtävissä, mutta asiasta tietämättä niitä ei olisi ehkä huomannut. Minulle muodostunut kokonaiskuva oli eräänlainen jaettu keho, josta Stenberg toi näytille riisuttuna ja raadollisesti luut ja Hakkarainen runsaana ja eläväisenä lihan. Molemmilla oli käytössään neljän tanssijan ryhmä. Stenbergin tapauksessa lavalla oli yksilöitä, jotka toimivat hetkittäin ryhmänä ja Hakkaraisella ryhmä, josta ajoittain erottui yksilöitä. Yhdessä esitettynä Inka-Leea Hakkaraisen ja Anna Stenbergin taiteelliset opinnäytetyöt ovat mielenkiintoinen katsaus yhdestä materiaalista tehtyihin koreografisiin valintoihin.

Theseus: ECHOES – KAIKUJA: Raportti kahden taiteellisen opinnäytetyön muodostamasta teosillasta