Savonia-ammattikorkeakoulu: Mu-Si-Soi!

Koreografia: Sirpa Möksy
Musiikki: Matti Ritvanen

Syksyllä tanssinopettajaopintonsa aloittaneet ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat esiintyivät tammikuun lopulla Musiikkikeskuksen Valohallissa Sirpa Möksyn koreografialla Mu-Si-Soi! Musiikki sisälläni soi. Jazztanssin produktio oli suunnattu lapsiyleisölle ja iltanäytöksessäkin pieniä katsojia oli jonkinverran. Valohalli on kovan lattiansa ja avoimen muotonsa suhteen todella epäkiitollinen esiintymispaikka. Ulkoa tulevan valon vähäisyys toi kuitenkin iltanäytöksessä varsinaiset valaistuselementit kauniimmin esiin ja kuilumaisen tilan rajaaminen kankailla yläosastaan rauhoitti ja rajasi ympäristöä selkeästi.

Dramaturgisesti Mu-Si-Soi! koostuu joukosta kohtauksia, jotka useimmiten eivät linkity selvän juonellisesti yhteen. Tiukka jazz-tykitys alkaa heti ensimmäisestä numerosta ja energiataso pysyy pääosin tasaisen korkeana läpi esityksen. Selkein rauhoittumisen hetki oli erottuvan lyyrinen Hovineidot teoksen loppupuolella. Tanssijat kyllä pitävät energiaa hyvin yllä, mutta katsojalle hengähdyshetki olisi tarpeen. Lapsikatsojia tämä ei tosin näyttänyt millään muotoa haittaavan, joten siinä suhteessa tiivistahtista menoa voi pitää perusteltuna ratkaisuna. Yhtenäisen tarinan puutteesta huolimatta eri kohtauksilla oli selvästi tunnistettavia teemoja tai juonikuvioita.

Tanssijoiden ilmeikkyys oli alusta asti mukavaa katseltavaa, mutta elementtinä välillä jopa alleviivaavaa. Erityisen kauniin avoin ilmaisu näkyi Melike Başaranoğlun kasvoilla hänen tanssiessaan soittorasian keijuna. Vanhahtavasti voisi sanoa hänellä olevan hyvät lavakasvot. Myös kyseisen numeron asu oli ilmavuudessaan kiinnostava, vaikka runsaahkon höttöisestä helmasta noin puolet leijailikin langanpätkinä lattialle tanssin aikana. Mieleeni muistui Trocaderon iki-ihanan Maya Thickenthighyan tulkinta Kuolevasta joutsenesta. Koko teoksen puvustus noudatti musta-valkoinen-punainen -linjaa ja oli siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin toimiva. Mira Örling on onnistunut löytämään kiinnostavia printtikankaita, joiden yksityiskohdat toimivat niin visuaalisesti kuin temaattisesti.

Tanssijat kerääntyvät Ruusukuningattaren ympärille Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Tanssijat kerääntyvät Ruusukuningattaren ympärille
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Puvut ovatkin selkeästi osa Mu-Si-Soin kohtausten tarinallisuutta. Hyvin voimakkaasti musiikkiin tukeutuvassa teoksessa tanssijoiden musikaalisuus on todella helposti havaittavissa ja joukkoon mahtuu niin erinomaisia kuin myös keskinkertaisia. Osa tanssijoista liikkuu niin saumattomasti musiikkiin, että jo sitä pelkästään on ilo seurata. Teknisesti tanssijat ovat hyvin yhtenäinen joukko ja siten he toimivatkin ryhmänä lavalla hyvin. Tämä on hyödynnetty koreografisesti käyttämällä muodostelmashowtanssin elementtejä – tosin muodostelmiin järjestäytyminen tapahtuu aina kovin asettautumalla. Yksikään hetki ei synny yllättäen tai ”vahingossa”.

Opiskeltuani nyt breakdancea pääaineena Ruotsissa on tietenkin Niklas Baarmanin breikkisoolo hyvin tarkan katselun alla. Teknisesti virheettömän siisti liikehdintä kärsii hieman koreografisesta kaavamaisuudesta. Tämä kaavamaisuus on jokseenkin toistuva teema läpi teoksen ja koreografiaa vaivaa tanssituntimaisuus. Diagonaalista vuorotellen tehtävät hypyt ovat jazzkliseiden kultaisen kirjan ensimmäiseltä sivulta. En voi kuitenkaan kieltää sitä, etteikö koreografiaa olisi hauskaa katsoa ja pikkuyleisön railakas tanssiminen teoksen mukana todistaa ehkä enemmän kuin sivistyneet sanakäänteet.

Toinen armottoman kriittisen silmän alle joutuva hetki on Ruusu-duetto, jonka tanssivat varvastossuilla Margarita Susi ja Hanna Tuuha. Toisen lajitekniikan tuominen teokseen aiheuttaa aina sen haasteen, että koreografin mahdollisuudet auttaa tanssijoita parantamaan työn jälkeä voivat olla rajalliset. Kukaan ei voi olla joka lajin ekspertti. Margarita Susi liikkuu sellaisella teknisellä varmuudella ja selkeydellä, että sitä voi vain hiljaa ihailla. Toisaalta hän kuitenkin pyörii pitkälti omassa kinesfäärissään ja voisi olla yleisön suuntaan hieman anteliaampi. Tuuha vakuuttaa kevyellä échappélla, mutta hän ei useinkaan nouse tossun kärjelle asti.

Alussa hieman epätasaisesta miksauksesta kärsivä musiikki harmonisoituu loppua kohden. Kiinnostavimpana Matti Ritvasen sävellyksistä erottautuu yllätten orientaalihenkinen kappale – ehkä juuri omaperäisyytensä vuoksi. Tanssijoiden soittamat pienet kellot ovat myös musiikillisesti ja tanssillisesti oiva idea ja herättävät kiinnostuksen kaikenikäisissä katsojissa. Tämä on ehkä yksi Mu-Si-Soin parhaita hetkiä ja se kantaa pitkälle. Ennen loppukohtausta oleva Meri Toivosen tanssima Ruusukuningattaren soolo on myös kiinnostava monella tapaa. Ritva-Liisa Pohjalaisen suunnittelema asu onnistuu siinä ikuisesti vaikeassa tehtävässä – olemaan näyttävä ja tanssillinen. Puku tuo vaikuttavaa ulottuvuutta muutenkin pitkäraajaisen ja selkeäliikkeisen Toivosen olemukseen ja naista katselee ihan ilokseen.

Mu-Si-Soi! on täyteenahdettu jazz-paukku, jossa olisi hiven keventämisen varaa. Tanssijat työskentelevät kuitenkin koreografian vaatimalla intensiteetillä alusta loppuun ja vetävät erityisesti lapsiyleisön liikkeeseen mukaan. Sirpa Möksyn työn jälki on tapansa mukaan tunnistettavaa ja luotettavan energistä.

Jazz Café

Koreografia: Sirpa Möksy
Musiikki: Marko Salmela

Jazz Café -julistekuva Copyright © 2013 Anna-Maria Pekkinen

Jazz Café -julistekuva
Copyright © 2013 Anna-Maria Pekkinen

Mysteerinainen kävelee punaiset korkokengät kopisten kahvilaan. Hänen perässään seuraa joukko touhukkaita piccoloita matkalaukkuineen. Näin alkaa Sirpa Möksyn koreografioima, jazztanssin produktiotyökurssin tuotos, Jazz Café. Vajaan tunnin aikana se kasvaa perinteiseksi jazz-iloitteluksi, jossa saksofoni soi ja kick ball changea ei säästellä.

Aloimme koota Jazz Cafén materiaalia jo viime keväänä. Ensimmäisiä eväitä kerättiin jazztanssin historian kurssilla, jossa opettelimme 20-luvun swing-askelikkoja. Niiden ympärille etsittiin vaikutteita niin lindy hopista kuin myös nykyaikaisemmista jazztanssin muodoista. Osan liikemateriaalista saimme koreografilta valmiina ja osa rakennettiin improvisaation sekä erilaisten kokeilujen tuloksena.

Meno oli niin harjoituksissa kuin näytöksissäkin siinä määrin vauhdikasta, ettei vammoiltakaan aina vältytty. Myös tanssisalien ulkopuolella aiheutuneiden sattumusten summa teki viimehetken muutoksia kuvioihin, mutta tehokkaan tanssijatiimin ansiosta puutteita paikattiin enemmän tai vähemmän lennosta. Yksi tanssijantyön tärkeistä osa-alueista onkin tarpeen tullen pystyä soveltamaan ja sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin.

Jazz Cafén koreografia tuli pääpiirteittäin valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Harjoittelun katkaisi kolmeksi kuukaudeksi kesäloma, jonka jälkeen muistiinpalauttaminen ja viimeistely piti tehdä alle kuukaudessa, koska näytökset sijoittuivat syyskuun loppuun. Keho oli ajoittain kovilla, kun lukujärjestykseen mahtui usean viikon ajan teoriatunteja vain harvakseltaan.

Tico Tico Copyright © 2013 Anna-Maria Pekkinen

Tico Tico
Copyright © 2013 Anna-Maria Pekkinen

Mainitsemisen arvoinen asia Jazz Caféssa oli mahdollisuus tanssia live-musiikkiin. Mukana produktiossa oli laulajasta, pianistista, basistista, rumpalista ja saksofonistista koostuva bändi, jonka ohjaamisesta vastasi Marko Salmela. Hänellä on kiitettävä taito toimia tanssija-muusikko -sanakirjana ja sovittaa molempien osapuolien toiveita yhteen.

Oma tanssijan työni jakautui kahteen rooliin. Alkukohtauksessa olin piccolona kuuden muun tanssijan kanssa, jonka jälkeen vaihdoin koomisen pariskunnan herrahenkilöksi. Ensinmainittu piccolon hahmo vaati vähemmän työtä ja oli muutenkin yksiulotteisempi ollessaan ennemminkin osa sopulimaista laumaansa. Koomisen pariskunnan roolityötä teimme yhdessä keskustellen ”puolisoni”, Marja Rautakorven, kanssa – yheistyömme oli hyvin hedelmällistä ja mutkatonta. Tanssimme dueton, jossa yhdistimme koreografin toiveiden mukaisesti stepin ja flamencon rytmiikkaa. Sen lisäksi molemmilla hahmoilla oli osansa esityksen loppupuolen ryhmäkoreografioissa, jotka painottuivat jazziin ja swingiin.

Oppimiskokemuksena Jazz Café syvensi tiettyjä tanssin osa-alueita ja toi hieman lisää sieltä ja täältä. Mitään täysin uutta ja ennenkokematonta siihen ei sisältynyt. Yhteistyö muusikoiden kanssa oli todella tervetullut lisä.

Niin ja miten sille alussa mainitsemalleni mysteerinaiselle kävi? Leveän lierin alta paljastuu kahvilan asiakkaiden iloksi ja ihmetykseksi laulaja Heli Lyytikäinen, joka käyttää instrumenttiaan upealla asenteella tunnelmoidessaan Black Coffeen tahtiin kuin myös sirkuttessaan choro-klassikko Tico Ticoa.

Fred Astaire

Frederick Austerlitz syntyi 1899 Omahassa, Nebraskan osavaltiossa, perheen toiseksi lapseksi. Hänen isosiskonsa Adele osoittautui taitavaksi tanssijaksi ja laulajaksi, joten heidän äitinsä suunnitteli lapsille ajan henkeen sopivan vaudeville-esityksen toiveissa päästä pois Omahasta. Perheen isän jäätyä työttömäksi he muuttivat 1905 New York Cityyn aikeissa edistää lasten uraa showbisneksessä. Äidin ehdotuksesta he alkoivat käyttää sukunimeä Astaire, koska Austerlitz kuulosti hänestä taistelun nimeltä. Kaksikon ensimmäinen esitys oli vaatimattomasti nimetty Juvenile Artists Presenting an Electric Musical Toe-Dancing Novelty, jossa Fred esiintyi ensin silinterihatussa sekä frakissa (joista tuli myöhemmin hänen tavaramerkkinsä – vaikkei niistä erityisemmin pitänyt) ja lopulta hummeriasussa. Adelen kasvettua teini-iässä lähes kymmenen senttiä Frediä pidemmäksi, perhe päätti pitää parin vuoden tauon esiintymisessä.

Fred ja Adele Astaire noin vuonna 1906 esityksessä A Rainy Saturday (public domain)

Astairen sisarukset laajentivat tanssiskaalaansa steppiin esikuvanaan Bill ”Bojangles” Robinson ja John ”Bubbles” Sublett sekä kilpatanssilajeihin vaudevilletanssija Aurelio Coccian opettamana. Ensiesiintymisensä Broadwaylla he tekivät vuonna 1917 Over the Top -revyyssä. Vuosikymmenen lopulla Fred alkoi ohittaa siskonsa tanssitaidossa, mutta Adele määritti yhä esitysten tyylin ja keräsi huomiota lavasäteilyllään ja huumorillaan.

”I have no desire to prove anything by it. I have never used it as an outlet or a means of expressing myself. I just dance.”
-Fred Astaire-

20-luvulla Astairet esiintyivät musikaaleissa, kuten Gershwin-veljesten Lady, Be Good ja Funny Face, niin Broadwaylla kuin Lontoossakin. He kävivät myös Paramount Picturesin koekuvauksissa, mutta heitä ei pidetty elokuviin soveltuvina. Yhdessä esiintyminen päättyi Adelen mentyä naimisiin 1932 ja Fred jatkoi uraansa yksin. Fred Astaire meni itse seuraavana vuonna naimisiin Phyllis Potterin kanssa, jota oli piirittänyt ahkerasti kahden vuoden ajan. He saivat yhdessä kaksi lasta, Fred juniorin vuonna 1936 ja Avan vuonna 1942.Tarinan mukaan RKO:n koekuvauksissa Fred Astairesta kirjoitettiin ”Ei osaa laulaa. Ei osaa näytellä. Kaljuuntuva. Osaa tanssia vähän.” RKO vuokrasi hänet MGM:lle, jossa hän teki menestyksekkään Hollywood-debyytin 1933 tanssiessa Joan Crawfordin kanssa musikaalielokuvassa Dancing Lady. Tämän jälkeen Astaire esiintyi esimmäisen kerran RKO:n leivissä Ginger Rogersin kanssa elokuvassa Flying Down to Rio. Hän oli aluksi haluton lyöttäytymään tiimiksi Rogersin kanssa, koska oli jo kokenut sen työskentelymallin Adelen kanssa. Kuitenkin lopulta tämä parivaljakko Astairen ja Hermes Panin koreografioilla teki viimein tanssista keskeisen osan elokuvamusikaaleja. Astaire ja Rogers tekivät yhdessä kymmenen elokuvaa – tunnetuimpina Top Hat ja Swing Time.

Fred Astaire sai prosenttiosuuden elokuviensa tuotosta, mikä oli tuolloin erittäin harvinaista näyttelijöiden työsopimuksissa. Lisäksi hänellä oli täysi vapaus tanssien esittämistavan suhteen. Astaire vaati tanssikohtaukset kuvattavan yhtenä ottona, mahdollisuuksien mukaan tanssijoiden näkyessä kokonaan – ”joko kamera tanssii tai minä”. Nämä tanssikohtaukset erottuivat selvästi Busby Berkeleyn tyylistä, joka sisälsi paljon erikoisia kuvakulmia, leikkauksia ja lähikuvazoomauksia. Astaire vaati myös tanssin ja laulun sovittamista osaksi juonta, eikä tarinasta irralliseksi viihdykkeeksi. Tyypillisesti hänen tanssiosuuksiinsa elokuvissa kuului oma soolo, koominen numero partnerin kanssa ja romanttinen numero partnerin kanssa.

”What do dancers think of Fred Astaire? It’s no secret. We hate him. He gives us a complex because he’s too perfect. His perfection is an absurdity. It’s too hard to face.”
-Mikhail Baryshnikov-

Vuonna 1939 Astaire jätti RKO:n suunnatakseen freelance-uralle. 30-luvun ajan hänen koreografiparinaan oli ollut pääasiassa Hermes Pan ja nyt Astaire halusi työskennellä myös muiden koreografien kanssa. Hänen ensimmäinen tanssiparinsa Rogersin jälkeen oli aikansa parhaana naissteppaajana tunnettu Eleanor Powell. He esittivät Broadway Melody of 1940:ssa näyttävän tanssinumeron Cole Porterin kappaleeseen Begin the Beguine.

Astaire esiintyi 40-luvulla elokuvissa niin Bing Crosbyn kuin Rita Hayworthinkin kanssa – päästen tämän taitojen ansiosta kehittämään osaamistaan latinotansseissa. Vuoden 1943 elokuvallaan The Sky’s the Limit hän hämmensi kriitikkoja irroittautumalla tavallisesta iloisesta roolistaan tanssiessaan baaritiskin ääressä synkkämielisen kappaleen One for My Baby. Vincente Minellin ohjaamassa Ziegfeld Follies -revyyssä vuonna 1946 Fred Astaire tanssi 40-luvun toisen steppisuuruuden, Gene Kellyn, kanssa koreografian The Babbitt and the Bromide, joka leikittelee miesten välisellä kilpailuasetelmalla.

Fred Astaire ilmoitti 1946 jäävänsä eläkkeelle elokuvan Blue Skies jälkeen. Hän perusti Fred Astaire Dance Studios -tanssikoulun, jonka myi pois 1966. Kuitenkin jo vuonna 1949 hän palasi valkokankaalle loukkaantumisesta kärsineen Gene Kellyn tilalle Judy Garlandin vastanäyttelijäksi elokuvaan Easter Parade. 50-luvun aikana Astaire ehti esiintyä taas useissa elokuvamusikaaleissa mm. Jane Powellin, Cyd Charissen ja Audrey Hepburnin rinnalla. 21 vuoden onnellinen avioliitto Phyllisin kanssa pääättyi 1954 hänen kuoltuaan keuhkosyöpään. Surun musertama Astaire yritti sanoutua irti kesken olleesta elokuvasta Daddy Long Legs, mutta hänet suostuteltiin jatkamaan. Tehtyään 30 musikaalia 25 vuodessa hän ilmoitti – toistamiseen – jäävänsä eläkkeelle elokuvissa tanssimisesta ja keskittyvänsä näyttelemiseen.

Fred Astaire elokuvassa Daddy Long Legs vuonna 1955 (public domain)
Kokonaan Astaire ei malttanut tanssimista vieläkään jättää, vaan esiintyi neljässä televisiomusikaalissa 50- ja 60-luvuilla. Hänen viimeinen suuri musikaalielokuvansa oli Francis Ford Coppolan ohjaama Finian’s Rainbow vuonna 1968, jossa parinaan oli Petula Clark. Astaire myönsi jännittävänsä Clarkin kanssa laulamista ja tämä puolestaan oli huolissaan Astairen kanssa tanssimisesta.

Fred Astaire esiintyi elokuvissa vielä 70-luvulla ja levytti samalla laulajana kolme jazzalbumia. Hän meni uudelleen naimisiin vuonna 1980 itseään 45-vuotta nuoremman Robyn Smithin kanssa. Astairen viimeiseksi filmiksi jäi vuonna 1981 kuvattu kauhuelokuva Ghost Story. Hän pysyi fyysisesti aktiivisena mm. hevosharrastuksensa myötä vanhuuteen asti – hän sai rannemurtuman 78-vuotiaana skeitattuaan lapsenlapsensa laudalla. Fred Astaire kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1987 ollessaan 88-vuotias.

”When I was in the Soviet Union recently I was being interviewed by a newspaperman and he said, ’Which dancers influenced you the most?’ and I said, ’Oh, well, Fred Astaire.’ He looked very surprised and shocked and I said, ’What’s the matter?’ He said, ’Well, Mr. Balanchine just said the same thing.’ ”
-Jerome Robbins-

Fred Astaire tunnetaan yhä tanssivirtuoosina, jonka taito kulminoitui loistavaan rytmitajuun ja kontrolloituun tekniikkaan. Hän toi tanssiin eleganssia, tyylikkyyttä ja tarkkuutta, ottaen vaikutteita monista eri tanssilajeista. Monet hänen tansseistaan perustuivat erilaisiin temppuihin kuten seinillä tanssiminen elokuvassa Royal Wedding ja varjon kanssa tanssiminen elokuvassa Swing Time. Fred Astaire oli tunnettu perfektionismistaan ja hän valmisteli koreografioitaan pitkään ennen filmaamista. Vaikka Astaire piti itseään ensisijaisesti viihdyttäjänä, hänen taiteilijuutensa teki vaikutuksen useisiin 1900-luvun tanssilegendoihin George Balanchinesta ja Rudolf Nureyevista Bob Fosseen ja Michael Jacksoniin.

”I don’t make love by kissing, I make love by dancing.”
-Fred Astaire-

Fred Astaire Internet Movie Databasessa
Fred Astaire Internet Broadway DatabasessaTämä teksti on osa jazztanssin historian opintojani. Tehtävänantona oli esitellä joku aiheeseen liittyvä merkittävä henkilö. Minä valitsin Fred Astairen, koska meillä on yhteinen syntymäpäivä. Rohkenin perustaa aineistoni pääasiassa englanninkieliseen Wikipediaan, koska aiheeseen liittyvät artikkelit olivat varustettu asianmukaisin lähtein ja siten tietosisällöstä tuli mahdollisesti monipuolisempaa kuin jonkin yksittäisen elämäkerran perusteella.

Kuinka jazztunti pelasti päiväni

Minulle tyypilliseen tapaan en ollut ollenkaan väsynyt, vaikka kello oli jo pitkälle yli puolenyön. Päätin kuitenkin jossain vaiheessa mennä vähän kuin velvollisuudentunteesta sänkyyn. Seurauksena oli hyvin levottomasti nukutut muutaman tunnin yöunet. En aamulla herännyt Gregor Samsan tapaan suunnattomana syöpäläisenä, mutta luultavasti yhtä riemuissani ja pirteänä.

Edessä oleva päivä tuntui jo ajatuksen tasolla kovin pitkältä ja raskaalta näyttävä viikko toimi vielä melkoisena myllynkivenä maanantaiaamun kaulassa. Sain itseni kohtuulliseen aikaan koululle, mutta tällaisena aamuna ei luultavasti pidempikään lämmittelysessio olisi saanut mieltä heräämään kehon mukana. Jollain tahdonvoimalla rämmin läpi ensimmäisen aamutreenin.

Täydellisen suunnanmuutoksen päivälle kuitenkin tarjosi aamupäivän toinen tunti. Jazztanssin opettajallani on yleisestikin minuun selvästi energisoiva vaikutus, mutta nyt se oli aivan omaa luokkaansa. Tanssiminen tuntui heti tunnin alusta lähtien hyvältä ja olisin jaksanut jauhaa sarjoja läpi loputtomiin. Asiaan vaikutti opettajan reipas meininki, mieluisa materiaali, hyvä tanssiseura ja mukava tunnelma ryhmän kesken. Kun kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, on tanssista nauttiminen ekstaattista. Jazztunnilta lähtenyt hyvä tunnelma kannatteli koko päivän ajan ja edessä oleva viikko pitkine päivineen ei tunnu enää ollenkaan niin raskaalta.

Minulle tämä oli koulutunti, mutta yksittäisen harrastuskerran vaikutusta ihmiseen ei pitäisi väheksyä. Kyseessä ei tarvitse välttämättä olla tanssi tai muu liikunta. Vuosien treenaamisella on omia näkyviä vaikutuksia ihmisen elämään, mutta joskus yksi yhdeksänkymmenminuuttinen voi tuoda esille aivan toisenlaisia seurauksia.

Liikunnan kohdalla puhutaan hyvin paljon siitä miten paljon on riittävästi ja kuinka monta minuuttia viikossa pitäisi liikkua, jotta saavutettaisiin yhteiskunnallekin hyvin arvokasta hyvinvointia. Tietysti ihannetilanteessa ihminen liikkuu omasta halustaan tarvittavan määrän. Vaikka ei tutkimusten suosittelemia määriä tavoittaisi, kannattaa muistaa jokaisen liikuntakerran olevan kuitenkin parempi kuin kokonaan ilman. Ja harrastuksen – oli sen muoto mikä tahansa – tuottaessa iloa ollaan tärkeän asian äärellä. Hirveässä stressissä hölkkääminen voi terveyshyötyjen osalta jäädä vähäiseksi vaikka kaloreita palaisikin.

Hiljattain tehdyn tutkimuksen mukaan (uutinen Young Girls See Self-Image Soar in Dance Class ja abstrakti) nuorilla tytöillä 8 kuukauden tanssi-interventio kohensi terveyttä ja vaikutukset olivat merkittäviä vielä lähes kahden vuoden päästäkin. Stressi ja psykosomaattinen oireilu väheni sekä suurin osa koehenkilöistä piti kokemusta muutenkin positiivisena. Näillä eväillä rohkenen väittää aamuhetken jazztunnelmissa antaneen taas joitakin päiviä lisää elämään.