Maija Plisetskaja: Minä, Maija Plisetskaja

Maija Plisetskaja, Bolshoin prima ballerina assoluta, on varmasti yksi historian merkittävimmistä venäläisistä balettitanssijoista ja kansainvälisestikin rakastettu tähti. Hänen elämäkertansa ei ole vaatimattoman kokoinen, mutta vaatimaton ei ole myöskään hänen uransa. Plisetskaja kertoo aluksi etsineenä ammattikirjoittajaa elämäkerralleen, mutta oli tyytymätön tuloksiin ja päätti kirjoittaa tarinansa itse. Tästä ratkaisusta lukija voi olla vain kiitollinen, koska tekstistä huokuu taiteilijan omakohtaisen kokemuksen valtava paino ja hienot vivahteet – unohtamatta Plisetskajan aivan mainiota, anteeksipyytelemättömän piikittelevää, huumoria.

”Minusta on aina tuntunut, että kirjoja kirjoittavat aivan erityiset ihmiset, superälykkäät ja superoppineet. Ja nyt sitten yhtäkkiä ballerina tarttuu kynään. Aloittaessani muistin vanhan kaskun valtamerilaivasta, joka upposi kovassa myrskyssä. Vain kaksi matkustajaa jäi henkiin ja ui rannalle: ministeri pysyi pinnalla, koska hän oli silkkaa sontaa, ja ballerina, koska hänen päänsä oli tyhjää täynnä.”
-Maija Plisetskaja

Plisetskajan elämäkerta asettuu myös historiallisesti mielenkiintoiseen ajanjaksoon, koska se kattaa melkein kokonaan Neuvostoliiton olemassaolon. Politiikka ei ole tanssihistoriallisesti mikään yhdentekevä asia, kuten kirjasta ilmenee. Henkilökohtaisen tragedian Plisetskaja kokee, kun hänen vanhempansa viedään Stalinin vainoissa kotoa. Isä ei koskaan palaa. Tämä leima valtakunnan vihollisen lapsena vaikeuttaa Plisetskajan uraa monin tavoin ja hänen taiteellisia ambitoitaan pyritään myös rajoittamaan hyvin konservatiivisen tanssikäsityksen takia. Itsepintainen ballerina nousee virallisesta vastustuksesta huolimatta Bolshoin lavalle saaden Joutsenlammella aikaan lähes mellakan:

”Myöhemmin ystäväni kertoivat, että jokaisessa aitiossa oli vankkoja, sotilaallisen näköisiä miehiä, jotka kiskoivat kaiteen luota liian innokkaat suosionosoittajat. Ne, jotka huusivat liian lujalla äänellä ”bravo”, raahattiin lämpiöön. Ihmiset tekivät vastarintaa, takertuivat kaikkeen mistä vain kiinni saivat, potkivat ja raapivat. Vallitsi täysi sekasorto.”
-Maija Plisetskaja

Minun sukupolvelleni on vaikea edes kuvitella tällaista tilannetta, mutta toisaalta se kertoo jotain kiinnostavaa tanssin voimasta. Siro nainen valkoisessa tutussa voi olla uhka Neuvostoliiton kokoiselle valtiolle! Plisetskaja kertoo hyvin yksityiskohtaisesti taistelustaan milloin minkäkin puoluepampun kanssa oikeudestaan elää ja esiintyä. Hänen määrätietoisuutensa on ihailtavaa, mutta myös uupumus jatkuvaan tarkkailuun ja kampittamiseen tulee tekstistä ilmi – tosin hyvin plisetskajamaiseen tapaan:

”Minua vainottiin niin, että ajattelin joka päivä itsemurhaa. Harkitsin eri mahdollisuuksia lopettaa itseni: hirttäytyä, heittäytyä ikkunasta, hypätä junan alle. Se olisi sentään kauhean epäesteettistä.”
-Maija Plisetskaja

Monissa vaikeissa tilanteissa Plisetskajan tukena oli hänen säveltäjäpuolisonsa Rodion Štšedrin. Niin tekstistä kuin rivien välistä on luettavissa pariskunnan vuosikymmenien ajan kestänyt lämmin rakkaus. Lisäksi taiteilijapari ajoittan myös työskenteli yhdessä ja Štšedrin esimerkiksi uudisti Bizet’n Carmenin musiikin Alberto Alonson Plisetskajalle koreografioimaan Carmen Suiteen.

Minä, Maija Plisetskaja Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Minä, Maija Plisetskaja
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Balettipedagogisesti kiinnostavaa on tietenkin Plisetskajan kertomukset Agrippina Vaganovasta. Plisetskajahan siis vaikutti Moskovassa ja Vaganova Pietarissa (silloinen Leningrad), mutta heidän tiensä kuitenkin kohtasivat. Vaganovan pedagogiset taidot saavat ansaittua suitsutusta kirjassa ja Plisetskaja kertoo todella pohtineensa muuttoa Pietariin saadakseen lisävalmennusta Vaganovalta.

”Vaganova kirjaimellisesti ”silasi kullalla” liikesarjat, toi oman näkökulmansa käännöksiin, pyörähdyksiin, pään ja käsien asentoihin. Hän sitoi liikkeet loogisesti toisiinsa ja sai sillä tavalla koko kombinaation tuntumaan kevyeltä ja mukavalta. Hän opetti minulle aloitushetken ratkaisevan tärkeyden. Jokaisen liikkeen alun tulee olla kaunis ja huomaamaton, hän muistaakseni sanoi. Ei, ei sanonut, vaan näytti, elehti ammattikunnallemme niin tutulla kansainvälisellä balettikielellä.”
-Maija Plisetskaja

Kirjassa vilisee venäläisten balettisuuruuksien lisäksi myös pitkä lista muita merkittäviä taiteentekijöitä sekä yhteiskunnallisia vaikuttajia, jotka olivat Plisetskajan ystäviä ja työkumppaneita. Marc Chagall, Maurice Béjart, Robert F. Kennedy, Pierre Cardin, Coco Chanel ja länteen loikanneet maanmiehet Rudolf Nurejev, Mihail Baryšnikov sekä moni muu kiinnostava aikalainen on ehtinyt uransa aikana kohdata Plisetskajan kanssa. Vaikka maailman sanotaan pienentyneen kommunikoinnin ja matkustamisen helpottumisen myötä, pohdin silti ovatko näin vaikuttavat yhteistyökuviot yhä mahdollisia.

"Meille balettilaisille olut on paras lääke, se saa lihaksemme rentoutumaan juuri sopivasti." -Maija Plisetskaja Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

”Meille balettilaisille olut on paras lääke, se saa lihaksemme rentoutumaan juuri sopivasti.”
-Maija Plisetskaja
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Maija Plisetskaja on saanut monia merkittäviä tunnustuksia työn sankarin arvonimestä Praemieum Imperialeen. Eräästä seremoniasta hän kertoo näin:

”Heinäkuussa 1991 kuningas Juan Carlos I ojensi minulle Espanjan korkeimman kunniamerkin. Olen nyt Excelentísima Doña Maya… Etikettiä tarkasti seuraavat hovipalvelijat koettivat kysellä minulta etukäteen, aionko pitää kiitospuheen. Vastasin: ”Kiitokseni tulee olemaan révérence.””
-Maija Plisetskaja

Ranskan balettisuuruuden, Sylvie Guillemin, hiljattain ilmoitettuaan eläköitymisestään en voinut olla ajattelematta Plisetskajaa. Hän kertoo kirjassaan pitäneen erityisen ärsyttävänä sitä miten lehtimiehet kyselivät jatkuvasti häneltä ja kollegaltaan Margot Fonteynilta milloin he aikovat vetäytyä tanssijan uralta.

””Milloin aiotte jättää näyttämön?”, Margot vastasi hurmaavasti hymyillen aivan kuin olisi kuullut kysymyksen ensimmäistä kertaa: ”En ole vielä päättänyt.” (Minulle esitetään nykyään joka haastattelussa sama kysymys, ja vastaukseksi tokaisen epäkohteliaasti: ”107-vuotiaana, en yhtään ennemmin.”)”
-Maija Plisetskaja

Maija Plisetskaja itseasiassa täyttää juuri tänään 89-vuotta ja vielä yli kuusikymppisenä hän on esittänyt bravuurinsa, Kuolevan joutsenen, sellaisella taidolla ja herkkyydellä, ettei naisen voisi kuvitellakaan ohittaneen balettitanssijan eläkeiän vuosikymmeniä sitten. Siten en tottapuhuen edes yhtään ihmettelisi, vaikka Bolshoin itsepintainen ballerina nähtäisiin varpaillaan vielä yli satavuotiaanakin.

”Juuri Japanissa tein henkilökohtaisen ennätykseni tanssimalla Kuolevan joutsenen viisi kertaa perätysten. Tosin olen myöhemmin tehnyt saman Lissabonissa, New Yorkissa ja Pariisissa.”
-Maija Plisetskaja

En tiedä ovatko mitkään sanat liian suuria kuvaamaan Maija Plisetskajan huikeaa uraa balettitanssijana ja hänen kokemuksiaan historian riepoteltavana. Hän tietää oman arvonsa, mutta on samalla nöyrä taidetta kohtaan. Hänen elämänkertansa on pakollinen luettava jokaiselle balettomaanille ja suosittelen sitä myös muille tanssin ystäville sekä Neuvostoliiton elämänmenosta kiinnostuneille. Pidän itse paljon elämäkertakirjallisuudesta ja Minä, Maija Plisetskaja on varmasti yksi parhaita lukemiani.

”Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että pelkällä tekniikalla ei maailmaa valloiteta. Tanssin tehtävä on yhtä hyvin tänä päivänä kuin kahdensadan vuoden kuluttua koskettaa sielua, saada katsoja elämään mukana, nostaa hänen silmiinsä ilon ja surun kyyneleitä.”
-Maija Plisetskaja

Aino Kukkonen: Heikki Värtsi – laidasta laitaan

Puoli vuotta sitten kuollut Heikki Värtsi on eittämättä yksi Suomen tanssihistorian merkittävimmistä hahmoista. Aino Kukkosen kirjoittama elämäkerta ”Heikki Värtsi – laidasta laitaan” (2011) onkin osunut sopivaan väliin, koska se kattaa tanssija-koreografin koko uran.

”Lucia (Nifontova) myös neuvoi asennoitumaan tanssiin niin, ettei koskaan pidä seistä näyttämöllä tyhjän panttina vaan jokaisen sekunnin tulee olla taidetta.”
-Heikki Värtsi

Värtsin monipuolisen tanssikokemuksen kautta kirja ei avaa pelkästään hänen henkilökohtaista elämäänsä ja uraansa vaan merkittävän näkökulman suomalaisen taidetanssin kehitykseen. Ystävinä, tanssitovereina ja yhteistyökumppaneina vilisee sellaisia nimiä kuin Doris Laine, Maj-Lis Rajala, Taina Elg, Liza Minelli, Luigi, George Gé ja Maija Plisetskaja.

”Hän (Gé) saattoi myös melko vauhdikkaasti ja vapaasti yhdistellä esimerkiksi varieteetanssia ja unkarilaisen czardaksen käsiliikkeitä, koska perinteinen versio oli niin ”gammaldags”.”
-Heikki Värtsi

Kukkonen ei ole lähtenyt rakentamaan mitään erityisiä kirjallisia korukuvioita kronologisesti etenevään minä-muotoiseen tekstiin, vaan päästää Värtsin tarinankertojana ääneen. Kertojaa ei kyseenalaisteta ja kirja on siten nopeasti luettavaa ja yksinkertaista tekstiä. Runsas sisältö tosin tarjoaa jo itsessään paljon, mutta kirjoittajalle on jäänyt lähinnä tiedonkerääjän ja litteroijan työ.

”Karjalassa yleisö osallistui ja eläytyi esitykseen, kun taas Hämeessä arveltiin esityksen olleen suuri pettymys, sillä kättentaputuksia ei kuulunut. Jälkikäteen joku rohkea yleisön joukosta kuitenkin kertoi, että ”se oli niin ihanaa, ettemme uskaltaneet häiritä taputuksilla”.”
-Heikki Värtsi

Värtsin tarina lähtee liikkeelle rajantakaisesta Karjalasta ja siirtyy evakkomatkan kautta balettiopintoihin Helsinkiin. Kansallisbaletin sodan jälkeisissä vuosissa näkyy hyvin selvänä pula miestanssijoista. Balettitanssijan ammattia ei myöskään pidetä erityisen suuressa arvossa, koska moni hankki lisätienistiä öisin kabareekeikoilla. Värtsi valottaa tanssijaelämän hyviä ja huonoja puolia niin arkisessa työssä vanhalla oopperatalolla (nykyinen Aleksanterin teatteri) kuin myös laajoilla koti- ja ulkomaan kiertuematkoilla. Monet nykypäivän itsestäänselvyydet tanssimatoista toimivaan lavatekniikkaan eivät ole vielä kovin kauaa olleet sellaisia.

”Nuori mies ja kuolema oli vaarallinen baletti, sillä baletin lopussa minun piti hirttäytyä. Pidin kaulani ympärillä olevasta köydestä lujasti kiinni, ettei se kiristyisi. Kerran käsi lipesi ja olin vähällä joutua hirteen oikeasti.”
-Heikki Värtsi

Balettitanssijana pitkän uran tehneellä Värtsillä on arvokas näkökulma moniin keskeisiin teoksiin ja merkittävien koreografien tyyleihin. Myös nykybaletin nousu on kirjassa esillä ja herättää Värtsissä tanssijana kysymyksiä miten suhtautua teokseen ilman hahmoa ja tarinaa. Historian tapahtumatkaan eivät ole tanssimaailmasta irrallisia ja Suomen asema kylmän sodan aikana idän ja lännen välissä on kiinnostava.

”Kaikkia vierailevia baletin huipputähtiä yhdisti tietynlainen nöyryys taiteen edessä. He eivät myöskään hätkähtäneet pientä teatteriamme ja sen näyttämöä, päinvastoin. Kun he tulivat ensimmäistä kertaa näyttämölle, he pysähtyivät hetkeksi ja olivat ihan hiljaa, ja näki että mielessä pyöri kysymys, että miten ihmeessä täällä voidaan tehdä kaikki koreografian kuviot. Mutta he eivät koskaan protestoineet tai valittaneet. Ammattilaisina he ottivat tilanteen haltuunsa ja ratkaisivat tilaongelmat soveltamalla koreografiaa.”
-Heikki Värtsi

Kirjasta käy ilmi, että keskustelu tanssijoiden palkasta ei sekään ole mikään uusi ilmiö. Harvassa muussa kuin taiteilija-ammateissa edellytetään jo ennen ammattikoulutusta hyvinkin kymmenen vuoden perehtymistä alaan ja siten tuhansien eurojen panostusta. Silti ihmisten odotetaan työskentelevän nälkäpalkalla, koska kyseessä on ”kutsumusala” tai -kuten Värtsin elämäkerrasta käy ilmi – vähä-älyisten puuhastelu. Argumenttien taso on ehkä noussut salonkikelpoisemmaksi, mutta palkkakehitys ei vieläkään vastaa ammattitaidon hankkimiseen annettua panosta.

”Palkkavaatimuksia Alfons Almi piti liiallisina ja kirjoitti aiheesta Nya Presseniin. Siinä hän myös ilmoitti, että ero Kansallisteatterin ja Kansallisbaletin välillä ei ole oikeastaan kovin suuri eikä palkkoja voi oikeastaan edes verrata, koska yleisesti tiedetään tanssijoiden älyllisen tason olevan alempi ja heidän ammattitaitonsa riittämätön Kansallisteatterin taiteilijoihin verrattuna.”
-Heikki Värtsi

Tanssijanuran lisäksi Värtsi oli myös tuottelias koreografi ja hänen merkittävin vaikutuksensa nähtiin suomalaisen musiikkiteatterin parissa. New Yorkista Luigin jazztanssin ilosanomaa tuoden hän alkoi kouluttaa mahdollisesti ensimmäisiä suomalaisia musikaalitanssijoita ja edellytti integraatiomusikaalien hengessä sekä näyttelijöiden tanssivan että tanssijoiden näyttelevän.

Heikki Värtsi - laidasta laitaan Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Heikki Värtsi – laidasta laitaan
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Eniten Heikki Värtsin elämäkerrassa hämmentää se, miten kaikki mahdollisuudet tuntuvat olleen käsien ulottuvilla. Erityisesti miestanssijoista on ollut niin merkittävä puute, että balettikoulutukseen on päässyt aivan eri kriteerein kuin nykypäivänä. Koreografiaa tekemäänkin on lähes kirjaimellisesti haettu suoraan kotoa. Toisaalta kuitenkin on muistettava, että silloin perustason opetuskin on ollut harvojen saatavilla ja ulkoimailla kouluttautuminen on vaatinut aivan toisenlaisia ponnisteluja kuin Schengen-sopimuksen ja halpalentojen aikakaudella. Lisäksi Värtsin työtahtia ei katsottaisi nykyään hyvällä ammattiliittojen puolesta, vaikka tietysti yleisellä tasolla työntekijöiden oikeuksien valvominen on positiivinen asia. Ei ole siis mahdollista yksiselitteisesti sanoa onko elämä ollut silloin helpompaa vai vaikeampaa kuin nyt. Aivan varmaa on kuitenkin se, että työkuviot ovat tanssin kentällä muuttuneet viimeivuosikymmenten aikana niin paljon, etteivät olosuhteet ole mitenkään vertailtavissa. Kirja auttaa siis tuomaan nykypäivän tanssijalle perspektiiviä siitä, millaiselta kokemuspohjalta eläköityneet tanssijat neuvoja antavat.

Kokonaisuutena Heikki Värtsin elämäkerta on yllättävän laajasti suomalaisen taidetanssin historian kattava teos. Helppolukuisuutensa vuoksi se soveltuu tanssiin perehtymäyttämällekin lukijalle, mutta suosittelen sitä lämpimästi myös tanssijoille. Värtsin ydinajatus tanssin tekemisestä on selkeä ja rohkaiseva:

”On tärkeää, että nimenomaan kokeillaan ja tehdään – ei tule mitään, jos ei saa epäonnistua. Pitää olla oikeus mokata, muuten ei synny mitään uutta.”
-Heikki Värtsi

HS: Peikkopojasta kasvoi ensitanssija (13.11.2013)