Flamencoa kuin yhtenä äänenä

Camino Flamenco: Décadas – flamencon voimaa, 07.10.2018 Kulttuuritila Nuijamies
Tanssi: Erika Alajärvi, Tove Djupsjöbacka, Marja Rautakorpi
Kitara: Toni Jokiniitty
Laulu: Marianne Holmboe

Camino Flamenco
© Matti Sten

Décadas – flamencon voimaa alkoi viiden suomalaisen flamencotaiteilijan kiertue-esityksenä vuonna 2016. Kahden vuoden aikana kitaristin, laulajan ja kolmen tanssijan yhteistyö on synnyttänyt Camino Flamenco -kollektiivin ja samalla alkusysäyksen antanut teos on uudistunut.

Esityksen avausnumerona on Camino Flamencossa vierailevan norjalaisen Marianne Holmboen laulama yllättävän aurinkoinen alegrías. Lämmin tunnelma säilyy, kun malagueñan ja rondeñasin myötä irti päästetään koko kolmihenkinen tanssijatarjoukko: Erika Alajärvi, Tove Djupsjöbacka ja Marja Rautakorpi. Naiset ovat dynaaminen joukko yhdessä, mutta lyhyet soolo-osuudet tuovat jo selvästi ilmi persoonallisempia piirteitä. Unisono puolestaan sykkii todella voimakkaasti ja kirkkaasti.

Tiukan tykityksen jälkeen on onnistunut veto jättää lava yksin kitaristi Toni Jokiniityn valtaan hänen alkaessaan soittaa soolona farrucaa. Yleisölle jää tilaa hengittää ja paneutua Jokiniityn ilmavaan soittoon.

Marianne Holmboe & Toni Jokiniitty
© Matti Sten

Tanssijoista ensimmäisenä soolovuoroon pääsee bamberaa tulkitseva Erika Alajärvi. Koreografisesti erottuvat vahvat posat, joihin tanssi vaikuttaa suurelta osin tukeutuvan. Koputuksilla on enemmänkin koristeellinen rooli. Alajärven kasvojen välittäessä hyvin vähäisiä tunnelman muutoksia jää ilmaisu melko staattiseksi. Hienoon rooliin nousee palmas, taputukset, joilla Holmboe, Djupsjöbacka ja Rautakorpi syöttävät kappaleen fortet ja pianissimot. Soolon päätteeksi ripsivärit valuvat. En tiedä onko kyse hikoilusta vai kyynelistä, eikä sillä ehkä ole väliäkään.

Tove Djupsjöbacka tarttuu vuorostaan martineteen ja siguiriyaan poliittisen palopuheen dynamiikalla. Alkunumerossa pehmeämpänä näyttäytyneen Djupsjöbackan tanssi on lauseita, jotka päättyvät kysymys- tai huutomerkkiin. Hän esittää väitteen, kysyy, kyseenalaistaa ja huutaa liikkeillään. Djupsjöbackan tanssi kärsii hieman vartalon isolaatiokyvyn puutteesta ja tämä syö osan linjoista.

Tove Djupsjöbacka
© Matti Sten

Toisena kitarasoolona kuultava naisten palmaksien säestämä bulerías ei pääse aivan samoihin syviin tunnelmiin kuin Jokiniityn ensimmäinen soolohetki. Sävellys tuntuu hetkittäin liian ahdetulta, joka saa aikaan epävireisen vaikutelman.

Holmboe lähtee puhuttelevalla laulullaan avaamaan soleán. Laulajan ja soolovuoroon rauhallisesti laskeutuvan Marja Rautakorven välinen jännite on käsinkosketeltava. Tanssi vie herkästi huomion kinesteettisellä voimallaan, mutta Marianne Holmboen laulu on myös vaikuttavaa katseltavaa. Holmboe ja Rautakorpi ovat kuin yhden äänen ilmentymiä.

Pitkä Rautakorpi on jo itsessään näyttävä näky kokomustassa mekossaan, mutta musiikin synkän tunnelman kanssa tämä asu harmaine boleroineen tuo liikaa hautajaiset mieleen. Teknisen taituruuden ohella Marja Rautakorven todellinen vahvuus on hänen ilmaisunsa monipuolisuus. Tämä näkyy erityisesti soleá por buleríaan aikana, jolloin Rautakorpi loistaa aivan omalla tasollaan liukuessaan vaivattomasti musertavan ahdistuksen ääreltä nonchalanttiin itsetietoisuuteen ja hallintaan.

Marja Rautakorpi
© Matti Sten

Camino Flamenco pelastaa sopivasti kokonaisuuden pimeyden partaalta lopun eloisalla tangoksella. Palmaksissa on jotain funkia ja Holmboe on upealla tavallaan auki. Hänen liikkeensä ja ilmeensä myötäelävät tanssia. Tangos vapauttaa tanssijat rennompaan ilmaisuun; Alajärven huolestunut ilme sulaa iloksi ja Djupsjöbackasta tulee esiin leikkisä puoli. Yleisön innostus palkitaan vielä bulerías-encorella. Ryhmän kerääntyessä aivan toistensa viereen keskeinen kommunikaatio todella sähköistyy ja esityksen ei toivoisi vielä loppuvan.

Konserttimaisella rakeenteellaan Décadas – flamencon voimaa ei tavoittele teosmaisuutta. Flamencoa esitetään perinteiseen tyyliin ja hetkittäin mietin toimisiko se paremmin klubiympäristössä. Lappeenrannassa vanhaan elokuvateatteriin perustettu Kulttuuritila Nuijamies todisti kuitenkin toimivansa hyvin myös tanssin näyttämönä, kun kolme naista päästettiin paukuttamaan lattiaa naulatuilla kengillään. Décadas tuo lupaamaansa flamencon voimaa siinä määrin intensiivisesti, että esityksen imu pysyy konserttisalimaisessakin tilassa hyvin yllä.

Marja Rautakorpi: Amalgama

Koreografia: Marja Rautakorpi
Tanssi: Terhi Hartikainen, Jere Jääskeläinen, Maija Mämmi, Marja Rautakorpi, Suvi Toivonen
Musiikki: Antti Alvasto (rummut), Tatu Back (basso), Viktor Lepistö (kitara), Antti-Pekka Rissanen (perkussiot)

Amalgama-harjoituskuva Copyright © 2016 Visa Timonen

Amalgama-harjoituskuva
Copyright © 2016 Visa Timonen

Arvostelun pitää olla objektiivinen, niinhän koulussa on opetettu. Ihmisen ottaessa vastaan mitä tahansa taidekokemusta on kuitenkin läsnä koko hänen historiansa, mieltymyksensä ja ajattelunsa. Minä en pitänyt flamencosta tanssilajina alkuunkaan. En ennen kuin näin Marja Rautakorven esittävän sitä muutama vuosi sitten. Hänen alkaessa työstää taiteellista opinnäytettään olin hänen opponenttinaan, seuraten teoksen harjoittelua, kommentoiden, kyseenalaistaen ja tukea antaen. Arvostelu nojaa kirjoittajansa persoonaan ja sen voi nähdä näkökulmien moninaisuuden rikkautena. Tai sen voi nähdä niin, ettei tämä arvostelu ole todellakaan objektiivinen.

Amalgama-harjoituskuva Copyright © 2016 Visa Timonen

Amalgama-harjoituskuva
Copyright © 2016 Visa Timonen

Amalgama, joka tuo ensimmäisenä mieleen vanhat hammaspaikat, tarkoittaa yhteensulaumaa. Marja Rautakorven tavoitteena oli taiteellisessa opinnäytteessään tutkia tanssijoiden ja muusikoiden vuorovaikutusta tuoden tämän työskentelyn myötä näyttämölle mielekkäässä yhteydessä toimivan taiteilijaryhmän. Viisi tanssijaa, Rautakorpi mukaanluettuna, ja neljä muusikkoa pohtivat prosessin aikana niin oman ryhmänsä sisäistä vuorovaikutusta kuin tanssijoiden ja muusikoiden välistä vuorovaikutusta. Rautakorpi on flamenco-taustainen tanssija ja teoksen voisi sanoa ehkä olevan nykyflamencoa – perinteisestä esittämismuodosta ja liikenormista vaikutteita ottavaa tanssia.

Amalgama-harjoituskuva Copyright © 2016 Visa Timonen

Amalgama-harjoituskuva
Copyright © 2016 Visa Timonen

Teoksen alussa muusikot jakavat tanssijoiden kanssa yhdessä näyttämön keskialueen ja hiljalleen syttyvät tanssija-muusikko -duetot johdattelevat keskustelunomaisesti yhteiseen liikkeeseen. Tämä esittäytyy pelin kaltaisena tilanteena, katsojan hakiessa yhteyksiä muusikoiden ja tanssijoiden välillä. Rumpalin, perkussionistin, kitaristin ja basistin muodostama yhtye on jo rakenteeltaan hyvin rytmipainotteinen – ja tämä näkyy myös musiikkivalinnoissa. Poikkeuksellisen kiinnostavaa musiikillista tekstuuria saa aikaan ihailtavalla herkkyydellä tanssijoita seuraava Tatu Back bassoineen. Usein muun soiton piiloon jäävä basso taipuu Backin käsittelyssä hyvinkin lyyriseksi ja tunnelmalliseksi instrumentiksi. Alkukohtaus raukeaa Jere Jääskeläisen ja kitaristi Viktor Lepistön ilmavaan duettoon, joka viestii minulle hyvin vahvasti veljeydestä. Kohtaus on intiimi, mutta ei romanttinen.

Amalgama-harjoituskuva Copyright © 2016 Visa Timonen

Amalgama-harjoituskuva
Copyright © 2016 Visa Timonen

Toisessa kohtauksessa muusikot ovat siirtyneet lavan takaosaan instrumentteineen ja siellä he pysyvät esityksen loppuun asti. Tämä perinteinen asetelma on tavoitellun kommunikaation näkökulmasta hieman hankala, mutta tanssimisen kannalta käytännöllinen. Naistanssijat valtaavat lavan sensuellilla liikkeellä ja harjoituksissa seksitanssin nimellä kulkenut kohtaus etenee jokaisen naisen sooloon – tai oikeammin duettoon muusikkoparin kanssa. Rautakorpi on kiinnostavasti saanut esiin tanssijoiden persoonasta tai liikkumistavasta kumpuavaa erilaista seksikkyyttä tai eroottisuutta. Parhaimmillaan on Suvi Toivonen rumpali Antti Alvaston kanssa. Toivosen seksikkyys on kiusoittelevaa, rohkeaa ja hän vie yleisöä talutushihnassaan kohti hienoa kliimaksia. Haastavampia hetkiä aiheen parissa tuntuu kokevan Maija Mämmi, jonka varovaisuus kohtauksessa näyttäytyy neitseellisyytenä ja en usko tämän olleen tavoitteena.

Amalgama-harjoituskuva Copyright © 2016 Visa Timonen

Amalgama-harjoituskuva
Copyright © 2016 Visa Timonen

Viimeinen kohtaus puskee flamenco-liikkeestä ammentavan unisonon voimalla. Teoksellinen kokonaisuus on tasapuolisine sooloineen ja ryhmäkohtauksineen tasapainossa, mutta hyvin turvallinen ratkaisu. Rautakorpi olisi mahdollisesti saanut Amalgamaan lisää särmää tekemällä siitä pidemmän – koreografisia resursseja hänellä ilmiselvästi tähän olisi. Teoksen ainoana flamenco-tanssijana Rautakorpi ei erotu ryhmästä epäkiitollisella tavalla, vaan flamenco on jollain tasolla läsnä kaikkien tanssijoiden liikkeessä. Esityksessä oli havaittavissa jonkinverran jännittyneisyyttä niin tanssijoissa kuin muusikoissakin ja he eivät mielestäni saavuttaneet aivan parasta mahdollista tasoaan. Marja Rautakorven ansiona voi pitää rohkeutta ja taitoa käsitellä etnisen tanssin traditiota tämän ajan tanssikonventioiden keinoin sekä tuoda myös flamenco-skenen ulkopuolisia esiintyjiä lajin ääreen.

Theseus: Amalgama – kohti muusikon ja tanssijan toimivaa vuorovaikutusta