Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio

Koreografia ja ohjaus: Jarkko Partanen
Teksti ja dramaturgia: Anni Klein
Valo- ja visuaalinen suunnittelu: Samuli Laine

Yksi ANTI-festivaalin päätapahtumista oli Väinölänniemen stadionilla esitetty Jarkko Partasen Fields of Glory. Helsingin Juhlaviikoilla ensiesitetty teos tehtiin uuden yhteisön kanssa Kuopioon, mutta esittelyvideoiden perusteella dramaturgia on pääasiassa samanlainen kuin Helsingissä.

Esiintyjät saapuvat stadionille yksitellen, kuin vahingossa tai eksyneinä. Yksilöistä muodostuu joukkoja, jotka kokoontuvat suorittamaan pieniä sankaritekoja: kellahduksia korkeushyppypatjalle ja pyllähdyksiä pituushypyn hiekkalaatikkoon. Suoritusten merkitys urheilussa pyritään karnevalisoinnin kautta mitätöimään ja ehkä samalla nostamaan esiin vaihtoehtoisia toteutustapoja – kuten hautaamaan pituushyppääjä hiekkaan. Tunnelma tuntuu tavoittelevan jonkinlaista kaikkien hyväksyntää, mutta itselleni nousevat lähinnä mieleen kiusalliset muistot peruskoulun urheilukisoista. En syty täysin urheilun mimikointiin vaan kaipaisin ronskimpia ylivetoja.

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Kaipaamani hetki koittaa yksinäisen, ehkä hieman tärähtäneen, cheerleaderin ilmestyessä keskelle stadionia. Viheriön keskellä estottomasti ketkuttava yhden naisen huutosakki on tarpeeksi korni ollakseen hauska. Myös muu katsojakunta tuntuu lämpiävän tälle kylmässä vesisateessa miljoonan dollarin hymyä väläyttelevälle maanikolle.

Laura Haapakankaan suunnittelemat pastellinsävyiset puvut tuovat mieleen painajaisen 80-luvusta ja tunnelmaa vahvistaa 80- ja 90-luvun taitteelta kuulostava elektroninen musiikki. En tiedä ovatko nämä periodiviittaukset puhdas vahinko vai osa suunnitelmaa, mutta kieron yhteenliittymän siitä toki saisi lapsuuteni olympialaisiin aikana ennen Berliinin muurin murtumista, jolloin Caster Semenya ei olisi noussut mitenkään merkittävästi esiin monien naisurheilijoiden keskuudesta. Toisaalta ehkä silloin urheilijat eivät olleet vielä niin samasta muotista veistettyjä kuin tänä päivänä.

Fields of Glory

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Teoksen ehdoton kliimaksi on kulta-asuisen esiintyjän ilmestyessä keskelle stadionia ja ambient-musiikin muuttuessa tuhdilla biitillä höystetyksi kiksuksi. Esiintyjen tähänastinen vaisu olemus putoaa hetkessä kaikkien alkaessa tanssia villisti ja tunnelma leviää katsomoon asti. Valkoisiin alusasuihin riisuutuvat esiintyjät näyttävät hyvältä piirtyessään vasten tummanvihreää nurmikkoa. Loppua kohden teos rauhoittuu tasaisesti muotoutuviksi kuvioiksi, jotka tuovat esiintyjät yhteen ja toimimaan yhdessä. Rauhallisuudesta huolimatta jännite pysyy alkua paremmin ja kantaa loppuun asti.

Fields of Gloryn esiintyjissä oli Kuopiossa sekä ”tavallisia” ihmisiä että tanssin ammattiopiskelijoita. Näitä ryhmiä ei kuitenkaan lähdetty koreografisesti erottelemaan, mikä palvelikin teoksen ilmapiiriä. Toisaalta urheilustadionin mahdollisuuksia käytettiin melko säästeliäästi ja etenkin ensimmäisen puoliskon osalta tapahtumat olivat paljolti odotettavissa olevia. Tunnelma on suurelta osin miellyttävä, sellaisella tavalla miellyttävä kuin villasukissa kävely kotona, ja itse kaipaan yleensä teoksilta jonkinlaista spektaakkelihenkeä. Toki Fields of Gloryn tavoitteet ovat hyvin päinvastaiset ja niin se päätyykin osoittamaan minulle kuuluvani siihen citius, altius, fortius -klaaniin.

View this post on Instagram

Jarkko Partanen: Fields of Glory @antifestival

A post shared by Jeriko Fox (@ledanseurterrible) on

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)

Sulkekaa kännykkänne. Teidät johdatellaan paikallenne pienissä ryhmissä. Seisokaa paikallanne koko esityksen ajan, älkää istuko. Tämä on teidän oman turvallisuutenne vuoksi. Jos joudutte poistumaan kesken esityksen, poistukaa taakse. Siellä on pimeää.

Näillä sanoilla nuori nainen johdattaa minut ja muutaman muun pimeään parkkihalliin lähellä Kuopion rautatieasemaa. Huomaan olevani yllättävän jännittynyt. Ihon pinta väreilee enkä ole varma johtuuko se enemmän odotuksentunteesta vai viileästä parkkihallista. Nainen vie meidät parkkihallin alakertaan, jonka vastakkaisessa päädyssä näkyy auton takavalot ja kuuluu jonkinlaista huminaa. Jostain mielen kätköistä lävähtää kuva häkämyrkytysitsemurhan tekemisestä pakokaasulla. Tilanteen salamyhkäisyys ja vähäiset virikkeet saavat aivot käymään ylikierroksilla.

Kolmen auton valokeilojen keskelle on tehty tatami-neliö, jonka ympärille katsojat asettuvat seisomaan. Tunnelma omaakin autoani vanhemman Peugeotin, Volkswagenin ja kauppakassimaisen Kian ympärillä on kuin pikkukaupungin pillurallissa. Ihmiset kerääntyvät tiiviiksi ympyräksi ja odotuksen voi tuntea ilmassa. Kaiken ulkopuolelleen sulkevassa massassa on jotain uhkaavaa ja vihamielistä.

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)
Copyright © 2015 Pekka Mäkinen

Autojen valot sammuvat yhdellä iskulla ja täydellisessä pimeydessä kuulee jonkun liikkuvan. Valojen syttyessä räväkästi seisoo tatamin keskellä Heather Cassils alastomana kouristuksenomaisessa asennossa. Autojen radioista alkaa soida venäjän- ja suomenkielisten musiikkien ja puheohjelmien kakofonisia katkelmia. Cassilsin lihakset kiristyvät äärimmilleen hänen taistellessaan näkymätöntä voimaa vastaan. Hyvin nopeasti liikkeen alkaa tunnistaa eräänlaiseksi taistelukoreografiaksi, jonka toinen osapuoli jää katsojan mielikuvituksen täytettäväksi. Cassils vääntäytyy kivuliaisiin asentoihin, tulee heitetyksi seinää vasten, kuristetuksi, raiskatuksi ja kaadetuksi auton konepellille. Merkillepantavaa on, ettei hän missään vaiheessa huuda, koska olisiko huutamisesta mitään apua? Ympärillä seisova ihmismassa pysyy liikkumattomana muurina, passiivisuudessaan tapahtumat hyväksyvänä. Äänenkäyttö on hienovireisempää ähinää ja älähdyksiä. Ja missään vaiheessa Cassils ei alistu, vaan vääntää vastaan, yrittää lyödä takaisin tai juosta karkuun.

The Powers That Be (210 Kilometers) viittaa Kuopiosta 210 kilometrin päässä olevaan Venäjän rajaan ja siihen miten radikaalisti tuon rajan toisella puolella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtelu muuttuu. Muutaman metrin viiva tyhjäksi parturoitua metsää määrittelee sen, tuletko kohdatuksi ihmisenä vai joudutko valtiovallan ja lynkkaajajoukkojen mielivaltaisen käytöksen kohteeksi. Heather Cassils asettaa tämän epäkiitollisen näyn suomalaisten katsojen eteen hyvin fyysisellä esityksellään. Hänen hyvin erottuvat lihaksensa palvelevat teoksen aggressiivisuutta, koska voimankäytön äärimmäisyys on helposti luettavissa kehosta. Nykytaiteen pakkomiellettä alastomuuteen kritisoivana olen sitä mieltä, että tässä teoksessa alastomuus on perusteltua. Se asettaa Cassilsin vielä haavoittuvampaan asemaan ja antaa mahdollisuuden nähdä kaiken esitykseen ladatun fyysisyyden.

Yksi kiinnostavimmista elementeistä on kuitenkin yleisön suhde esitykseen. Katsojat ovat tavallaan osa dramaturgiaa hiljaisen hyväksynnän läsnäolollaan. Huomasin itse taistelevani jatkuvasti vastaan sitä mielihalua, että kävelisin tatamille ja lopettaisin Cassilsin kidutuksen. Ei siksi, että esitys olisi ollut vasenmielinen, vaan minulla oli pakottava tarve tehdä jotain ja puuttua tällaiseen kohteluun. Vaikka vastapuolta ei ollutkaan olemassa.

Teoksen lopussa autojen valot taas sammuvat ja Cassils jää hetkeksi taistelemaan pimeyteen, kunnes hoippuu pois paikalta. Esitys toi väkivaltaisuudessaan mieleen transsukupuolisen Brandon Teenan elämään perustuvan elokuvan Boys Don’t Cry. Voimakkaista hetkistä huolimatta teoksen rakenne on hieman yksipuolinen. Se ehkä lataa itseensä hieman kohtuuttomia odotuksia. Kuitenkin Heather Cassilsin sanoma on selkeä ja vahva. Ja tavallaan dramaturginen karuus sopii aiheeseen, koska katsojan halua ehyeeseen draaman kaareen ei palvella väkivaltatilanteissa. Silti jäin toivomaan The Powers That Be (210 Kilometers) -teokselle jatkoa, vaikka lopun tyhjyydessä olikin jotain hyvin painavaa.

Heather Cassils: Inextinguishable Fire

Vuonna 2014 ensimmäisen ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon voittanut Heather Cassils on tänä vuonna ANTI-festivaalin pääesiintyjänä – jos näin sopii sanoa. Kanadasta lähtöisin oleva ja nykyään Los Angelesissa asuva Cassils on monella tapaa kiinnostava persoona. Tutustuin hänen taiteeseensa ensimmäisen kerran kuunneltuani hänen luentoaan samaisella festivaalilla vuonna 2012. Silloin teemana oli seksuaalisuus ja sukupuolisuus, joka onkin usein esiintyvä juonne Cassilsin taiteessa. Olen ymmärtänyt Cassilsin määrittelevän itsensä transsukupuoliseksi tai trans-ihmiseksi, vaikka ehkä asian mainitseminen ylipäänsä on hieman irrelevanttia. Keskeisempää on Cassilsin taiteen toiminen eräälaisena queer-aktivismin välineenä erityisesti sukupuolivähemmistöjen kokemaa väkivaltaa vastaan. Kuitenkin Cassils on henkilönä mielestäni kiinnostava sekä sukupuolikäsitteiden laajentajana että hyvin älykkäänä ja visuaalisena taiteilijana.

ANTI-festivaali tai koko nimeltään ANTI Contemporary Art Festival on ainutlaatuinen nykytaiteen ja erityisesti performanssitaiteen ja live artin tapahtuma Kuopiossa. Festivaalin tapahtumat ovat pääasiassa ilmaisia ja monet levittäytyvät kaupunkitilaan vieden taidetta erilaisiin ympäristöihin. Vaikka kyseessä ei suoranaisesti olekaan tanssitapahtuma niin live art -teoksilla on selkeä kosketuspinta fyysisenä esittävänä taiteena tanssitaiteeseen. Mielestäni ANTI-festivaalin positiivisin anti (niin, juuri se) on taiteen tavoitettavuuden parantaminen. Valtavirrassa vähemmän tunnetut nykytaiteen muodot kohtaavat tavallisen kadullakulkijan suunnitellusti tai joskus yllättäenkin.

Heather Cassils: Inextinguishable Fire Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Heather Cassils: Inextinguishable Fire
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Olin käynyt tänään taas kuulemassa Cassilsia (ja muita festivaalin taiteilijoita) ANTI-seminaarissa ja päätin sen innoittamana lähteä illalla katsomaan hänen videoteostaan Inextinguishable Fire. Kuopiolaisen kerrostalon seinään projisoitu teos toi paikalle joitakin kymmeniä asiaan vihkiytyneitä sekä kourallisen ohikulkijoita. Cassils kertoi videon inspiraationa olleen saksalaisen Harun Farockin vuoden 1969 samanniminen videoteos, joka käsittelee napalmin uhrien kärsimyksiä. Cassils vertaa kyvyttömyyttä samaistua vietnamilaisten asemaan siihen etäisyyteen, jota tänäpäivänä koemme suhteessa välimerellä hukkuviin pakolaisiin. Hän haluaa videollaan esittää taiteen muodossa väkivallanteon sytyttämällä itsensä palamaan.

Phantom-kameralla kuvattu 14 sekunnin polttostuntti on 1000 frameratella saatu venytettyä 14 minuutin mittaiseksi. Suojapukuun puettu Cassils on aluksi takkavideomaisen rauhoittava näky liekkien alkaessa hitaasti ympäröidä häntä. Tuli on visuaalisesti kaunis elementti ja pyhimysmäisessä asennossa seisova Cassils on eleettömyydessään etäinen. Kuitenkin tunnelma muuttuu hänen räpäyttäessä hitaasti silmiään ja samalla koko kuva muuttuu enemmän eläväksi. Alan tulla tuskallisen tietoiseksi miten kuuma liekkien keskellä on ja en voi olla ajattelematta netissä näkemiäni kuvia itsensä protestina sytyttäneistä buddhalaismunkeista.

Kameran vetäytyessä kauemmas ja paljastaessa kokoajan hieman laajempaa kuvaa Cassilsista ja hänen ympäristöstään video tuo mieleen lisää merkityksiä. Alun musta tausta on pitänyt fokuksen tiukasti Cassilsissa, mutta pian sen reunoilta alkaa näkyä auringonlaskun kuva. Taivas ja taiteilija palavat kirkkaana liekkinä vain sammuakseen lopulta pimeyteen. Lopulta taustan ympäriltä paljastuu myös studion välineistöä ja avustavaa henkilökuntaa. Cassils alkaa kaatua eteenpäin ja syöksyy vatsalleen maahan kuin hitaasti romahtava kerrostalo. Molemmilta puolilta kuvaan ilmestyvät avustajat sammuttamaan maassa makaavaa Cassilsia. Hänen peityttyään savuverhoon alkaa video pyöriä takaperin takaisin kohti alkua.

Voimmeko todellisuudessa perua tehtyjä asioita? Kuin tyhjä anteeksipyyntö napalm-pommituksista, imevät jauhesammuttimet savun Cassilsin ympäriltä ja liekit hyökkäävät uudelleen hänen kimppuunsa. Ja hän näyttää siltä kuin tietäisi – kuten me katsojatkin – miten tässä käy.

Arvasin saavani nähdä jotain visuaalisesti tyydyttävää, mutta pohdin aluksi olisiko Hollywood-stuntti itsellisenä taidetoksena tarpeeksi antoisa. Yllätyin kuitenkin siitä miten paljon ajatuksia Heather Cassilsin Inextinguishable Fire herätti puolituntisen esityksensä aikana. Neljännen ulottuvuuden ulkoilmaesitykseen olisi voinut saada vielä polttamalla nuotiota lähettyvillä. Kehoni jäi kaipaamaan kokonaisvaltaista kokemusta vielä hajun osalta.