Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers

Martha Bremserin Fifty Contemporary Choreographers kuuluu kirjasarjaan, joka esittelee kirjoissaan aina viisikymmentä tietyn alan keskeistä tekijää tai ajattelijaa (muita osia ovat mm. Fifty Major Philosophers ja Fifty Key Thinkers in International Relations). Varsinaisia kirjoittajia kirjassa on jopa 31 eli eri näkökulmien laajuus on merkittävä. Kaikki viisikymmentä artikkelia rakentuu saman peruskaavan ympärille: käsiteltävästä koreografista kerrotaan muutaman sivun verran ja lopussa on esitelty hänen henkilötietonsa (syntymäaika ja -paikka, koulutustiedot, tanssi-uran työpaikat ja palkinnot), lista koreografioista sekä muuta luettavaa (haastatteluja, artikkeleja ja kirjoja).

Fifty Contemporary Choreographers on siis erinomainen lähdeteos haluttaessa löytää perustiedot jostakin koreografista ja vinkkejä muista lähteistä. Suomen tanssiyhteisössä contemporary-termiä käytetään useimmiten nykytanssin kontekstissa, mutta kirjan sisällöstä löytyy myös monia nimenomaan balettikoreografeiksi profiloituvia henkilöitä. Itseäni lähtökohtaisesti kiinnostivat erityisesti artikkelit Matthew Bournesta, Mats Ekistä, William Forsythesta, Jiří Kyliánista ja Twyla Tharpista. Muita tuttuja nimiä löytyi mm. sellaisia kuin Pina Bausch, Trisha Brown, Merce Cunningham ja Steve Paxton. Lukiessani kohtasin myös minulle uusia kiinnostavia koreografeja kuten vaikkapa Elizabeth Strebin.

Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Vaikka kirjassa on runsaasti kirjoittajia, ovat artikkelien sanamuodot melko yhdenmukaiset. En tiedä onko tämä toimituksellinen valinta, mutta minussa heräsi lukiessani kysymys, että onko tanssikirjoittaminen todella näin kaavoihin kangistunutta, että toistelemme samoja sivistyssanoja tavoittamatta kuitenkaan erityisen omaleimaista ääntä. En halua ehkä hetkeen kuulla sanoja ”subject matter”, ”æuvre” tai ”idiosyncracy”. Tämän ilmiön keskeinen ongelma on se, että kirja on kiinnostavuudestaan huolimatta todella raskasta luettavaa. Reilu parisataasivuinen lätty vei minulta noin kaksi kuukautta lukea, koska samanlaisina toistuvat artikkelit puuroutuvat päässä yhdeksi ja samaksi eetokseksi. Taistelin usein tämän ristiriidan kanssa, että miten voi kirja olla samaan aikaan niin kiinnostava ja inspiroiva, mutta kuitenkin niin raskas, hidas ja tuskallinen lukea.

Takakansiteksti mainostaa jokaisesta koreografista olevan kirjoitettu ”a critical essay”. Suhtaudun hyvin kriittisesti tähän niinsanottuun kriittisyyteen, koska väitän sen ilmenevän kirjassa hyvin harvoin. Kirjoittajat ovat varmastikin valittu niin, että he ovat hyvin perehtyneitä koreografiin, josta kirjoittavat. Ja tämän on toimituksellisesti ihan järkevä ajatus. Kuitenkin tosiasiahan on se, että ihminen harvoin perehtyy syvällisesti taiteilijaan, josta hän ei ollenkaan pidä. Näinollen artikkelit ovat harvoin kriittisiä (sellaisen osuessa kohdalle lukijana jotenkin virkistyy erilaisesta tekstistä), koska kirjoittajat ovat selvästi kiinnostuneita tekstinsä kohteesta ja puolustelevat hänen taiteellisia valintojaan ja kehuvat hänen työn jälkeään hieman mainostavaan tyyliin. Tämä voi olla myös liitännäinen kirjan amerikkalaisuuteen ja siellä tyypillisempään kirjoittamisen tapaan, joka eurooppalaiselle lukijalle voi hieman tökätä vastaan.

Fifty Contemporary Choreographers on kuitenkin todella hyvä kirja ja sen sisältö on ansiokkaasti koottu. Siihen on kerätty kirjoittamishetkellä (1999) elossa olleita koreografeja – ilmeisesti siirtyessään tästä maailmasta tuonpuoleiseen lakkaa myös olemasta ”contemporary” ja siirtyy ”historiallisten” hyllylle. Osa kuitenkin tähän päivään mennessä on ehtinyt siirtyä vapaammille esiintymisareenoille. Minä sain kirjaa lukiessani ehkä noin viisikymmentä uutta koreografiaideaa, joten sisältö voi osoittautua inspiroivaksi. Hyvä vinkki lukijalle voi olla tietokoneen pitäminen lähettyvillä, koska ajoittain hyvin kirjoitetuista kuvailuista huolimatta (tai juuri niiden takia) tulee tarve katsella käsiteltävän koreografin töitä myös YouTubesta. Multimediaa ymmärtävä kustantaja olisi ehkä jopa tehnyt mainituista teoksista YouTube-soittolistan valmiiksi. Kirja olisikin kullanarvoinen eKirjana, jolloin siihen voisi sisällyttää myös videonäytteitä. Nyt tämä osa vaatii lukijalta hieman viitseliäisyyttä.

Suosittelen Fifty Contemporary Choreographersia luettavaksi soveltuvin osin eli keskittymään niihin artikkeleihin, jotka ovat oman kiinnostuksen suhteen relevantteja. Koko kirjan lukeminen kannesta kanteen on opettavaista, mutta hyvin raskas prosessi. Samanlaisina toistuvat tekstit puuduttavat lukijan todella nopeasti. Lisäksi tein itse paljon muistiinpanoja, mikä myös hidastutti lukemista. Lisäksi on huomioitava, että nyt jo lähemmäs parikymmentä vuotta vanha kirja ei yllä aivan tähän päivään asti. Monet kiinnostavat tämän päivän tekijät kuten Christopher Wheeldon, Johan Inger, Ohad Naharin, Alexander Ekman ja Suomen lahja baletille, Jorma Elo, loistavat poissaolollaan. Kirja kuitenkin kattaa merkittävän siivun 60-90 -luvuilla aktiivisista koreografeista ja suomalaisessa kielenkäytössä kattaa nykytanssin lisäksi laajalti nykybalettia, tanssiteatteria sekä postmodernia tanssia. Pääasiassa sisältö rajoittuu ns. länsimaiseen taidetanssiin eli Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan ja (osittain) Australiaan. Kuitenkin pieni sivuhyppy Aasiaan tehdään Buton osalta, koska se on vaikuttanut paljon myös muiden alueiden nykytanssiin.

Tutkimukseen, opiskeluun ja opettamiseen Fifty Contemporary Choreographers on hyvää lähdemateriaalia. Lisäksi itselleni se osoittautui ideoita synnyttäväksi teokseksi. En kuitenkaan välttämättä suosittele useimmille kirjan lukemista kannesta kanteen. Aikansa voi mahdollisesti käyttää paremminkin. Toisaalta joskus voi päätyä tekemään yllättäviä löytöjä ja itselle uusia kiinnostavia koreografeja sekä työtapoja, mutta ei välttämättä sen tehokkaammin kuin YouTubessa surffaillessa.

Lulli Svedin: Små skillnader mellan stora balettsystem

Sain pienen sattuman kautta käsiini ruotsalaisen Lulli Svedinin balettimetodiikkakirjan Små skillnader mellan stora balettsystem. Olin keskustellut DOCHissa baletinopettajani kanssa kiinnostuksestani metodiikan eroja ja mahdollisuuksia kohtaan ja hän antoi tämän kirjan minulle lainaksi. Gunhild ”Lulli” Svedin (1906-2001) oli tanssija, balettipedagogi ja tanssintutkija. Hän on julkaissut balettimetodiikasta tätä kirjaa ennen 70-luvulla teoksen Den klassiska balettens byggstenar ja 80-luvulla kirjan Klassisk balett: Analys – metodik. En tiedä onko Svedinin teoksia käännetty, mutta en ole ainakaan itse aiemmin törmännyt hänen kirjoihinsa tai hänen nimeensäkään. Tämä tosin voi johtua siitä, että suomalainen balettipedagogiikka juontaa juurensa enemmän itään kuin länteen.

Små skillnader mellan stora balettsystem Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Små skillnader mellan stora balettsystem
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Små skillnader mellan stora balettsystem ei ole kovin pitkä kirja (alle 80-sivuinen), mutta minulta kului sen lukemiseen kuitenkin jonkinverran aikaa. Vaikka olen lukenut elämäkerta- ja kaunokirjallisuutta ruotsiksi, oli Svedinin kirja kielellisesti hieman haastavampi, joten sanoja joutui tarkistamaan useammin Google Translatesta. Mitenkään mahdottoman kiemuraista kieli ei kuitenkaan ole.

”Hennes (Vaganova) avsikt var att anpassa sig till det nya tänkesätt revolutionen medfört, att försöka förstå vad de nya koreograferna önskade och att förenkla i den flora av termer och övningar, som översvämmat Ryssland under många decennier.”
-Lulli Svedin

Keskeisimpänä olemuksena teoksesta tulee mieleen sen olevan marginaalikirjallisuutta. Enkä nyt tarkoita marginaalista sillä tavalla, että kohderyhmä olisi pieni (vaikka ehkä sekin on totta), vaan sisältö itsessään on kuin jonkun muun kirjan marginaaleihin kirjoitettuja huomioita. Luulenkin, että ajatuksena on ollut tehdä pieni täydentävä kirjanen Svedinin metodiikkakirjoille – ei niinkään laajasti aihetta kattavaa selvitystä. Kirjassa kyllä eritellään joitain klassisten metodiikkojen eroja hyvin pikkutarkalla tasolla – kuten sitä viedäänkö jalka viidennestä retiréhen diagonaalilinjassa säären yli vai kantapään sisäpuolelta säären sisäsyrjää. En missään nimessä kiellä tällaisen metodisen pilkunviilauksen nautinnollisuutta, mutta selkeää kokonaiskuvaa kirja ei oikein anna. Kyseessä on siis kokoelma täydentäviä huomioita, jotka vaativat seurakseen Svedinin muita kirjoja tai ainakin muuten hyvän tuntemuksen aiheesta.

”Den främre foten dras upp ur 5:e pos, tåspetsen passerar hålfoten och förs diagonalt till knäets insida (passé-läget) – om det gäller passé retiré – och därefter runt knät till baksidan av benet, varefter hälen övertar tåspetsens roll under sänkningen. – – – I Cecchettis metod dras foten upp ur 5:e pos till dess att tåspetsen berör hälens insida och lyfts därefter utefter insidan av benet till passé-läget dvs lyftningen sker inte diagonalt.”
-Lulli Svedin

Små skillnader mellan stora balettsystem käsittelee Vaganova-metodiikkaa, Cecchettiä, RAD:a sekä ranskalaista koulukuntaa. Naapurimaan Bournonville sekä neoklassisempi Balanchine on siis jätetty pois laskuista. Selkeästi etenevää rakennetta tai ”juonta” tekstissä ei ole, vaan yhdestä asiasta hypätään suoraan toiseen kuin pikkujoutsenet pas de chat’sta emboîtéhen konsanaan. Poukkoilevuus ei ollut mielestäni tekstin kannalta kuitenkaan erityisen ongelmallista, jos on aiheesta muuten perillä. Enemmän minua häiritsi toimituksellinen epäjohdonmukaisuus. Välimerkkien käyttö oli hieman tarpeettoman luovaa ja kuvamateriaali oli tekstistä irrallista. Lulli Svedinin kirja on sisällöltään kiinnostava, mutta viimeistelemättömän oloinen ja kokonaisuutena yhteensitomaton.

Aino Kukkonen: Heikki Värtsi – laidasta laitaan

Puoli vuotta sitten kuollut Heikki Värtsi on eittämättä yksi Suomen tanssihistorian merkittävimmistä hahmoista. Aino Kukkosen kirjoittama elämäkerta ”Heikki Värtsi – laidasta laitaan” (2011) onkin osunut sopivaan väliin, koska se kattaa tanssija-koreografin koko uran.

”Lucia (Nifontova) myös neuvoi asennoitumaan tanssiin niin, ettei koskaan pidä seistä näyttämöllä tyhjän panttina vaan jokaisen sekunnin tulee olla taidetta.”
-Heikki Värtsi

Värtsin monipuolisen tanssikokemuksen kautta kirja ei avaa pelkästään hänen henkilökohtaista elämäänsä ja uraansa vaan merkittävän näkökulman suomalaisen taidetanssin kehitykseen. Ystävinä, tanssitovereina ja yhteistyökumppaneina vilisee sellaisia nimiä kuin Doris Laine, Maj-Lis Rajala, Taina Elg, Liza Minelli, Luigi, George Gé ja Maija Plisetskaja.

”Hän (Gé) saattoi myös melko vauhdikkaasti ja vapaasti yhdistellä esimerkiksi varieteetanssia ja unkarilaisen czardaksen käsiliikkeitä, koska perinteinen versio oli niin ”gammaldags”.”
-Heikki Värtsi

Kukkonen ei ole lähtenyt rakentamaan mitään erityisiä kirjallisia korukuvioita kronologisesti etenevään minä-muotoiseen tekstiin, vaan päästää Värtsin tarinankertojana ääneen. Kertojaa ei kyseenalaisteta ja kirja on siten nopeasti luettavaa ja yksinkertaista tekstiä. Runsas sisältö tosin tarjoaa jo itsessään paljon, mutta kirjoittajalle on jäänyt lähinnä tiedonkerääjän ja litteroijan työ.

”Karjalassa yleisö osallistui ja eläytyi esitykseen, kun taas Hämeessä arveltiin esityksen olleen suuri pettymys, sillä kättentaputuksia ei kuulunut. Jälkikäteen joku rohkea yleisön joukosta kuitenkin kertoi, että ”se oli niin ihanaa, ettemme uskaltaneet häiritä taputuksilla”.”
-Heikki Värtsi

Värtsin tarina lähtee liikkeelle rajantakaisesta Karjalasta ja siirtyy evakkomatkan kautta balettiopintoihin Helsinkiin. Kansallisbaletin sodan jälkeisissä vuosissa näkyy hyvin selvänä pula miestanssijoista. Balettitanssijan ammattia ei myöskään pidetä erityisen suuressa arvossa, koska moni hankki lisätienistiä öisin kabareekeikoilla. Värtsi valottaa tanssijaelämän hyviä ja huonoja puolia niin arkisessa työssä vanhalla oopperatalolla (nykyinen Aleksanterin teatteri) kuin myös laajoilla koti- ja ulkomaan kiertuematkoilla. Monet nykypäivän itsestäänselvyydet tanssimatoista toimivaan lavatekniikkaan eivät ole vielä kovin kauaa olleet sellaisia.

”Nuori mies ja kuolema oli vaarallinen baletti, sillä baletin lopussa minun piti hirttäytyä. Pidin kaulani ympärillä olevasta köydestä lujasti kiinni, ettei se kiristyisi. Kerran käsi lipesi ja olin vähällä joutua hirteen oikeasti.”
-Heikki Värtsi

Balettitanssijana pitkän uran tehneellä Värtsillä on arvokas näkökulma moniin keskeisiin teoksiin ja merkittävien koreografien tyyleihin. Myös nykybaletin nousu on kirjassa esillä ja herättää Värtsissä tanssijana kysymyksiä miten suhtautua teokseen ilman hahmoa ja tarinaa. Historian tapahtumatkaan eivät ole tanssimaailmasta irrallisia ja Suomen asema kylmän sodan aikana idän ja lännen välissä on kiinnostava.

”Kaikkia vierailevia baletin huipputähtiä yhdisti tietynlainen nöyryys taiteen edessä. He eivät myöskään hätkähtäneet pientä teatteriamme ja sen näyttämöä, päinvastoin. Kun he tulivat ensimmäistä kertaa näyttämölle, he pysähtyivät hetkeksi ja olivat ihan hiljaa, ja näki että mielessä pyöri kysymys, että miten ihmeessä täällä voidaan tehdä kaikki koreografian kuviot. Mutta he eivät koskaan protestoineet tai valittaneet. Ammattilaisina he ottivat tilanteen haltuunsa ja ratkaisivat tilaongelmat soveltamalla koreografiaa.”
-Heikki Värtsi

Kirjasta käy ilmi, että keskustelu tanssijoiden palkasta ei sekään ole mikään uusi ilmiö. Harvassa muussa kuin taiteilija-ammateissa edellytetään jo ennen ammattikoulutusta hyvinkin kymmenen vuoden perehtymistä alaan ja siten tuhansien eurojen panostusta. Silti ihmisten odotetaan työskentelevän nälkäpalkalla, koska kyseessä on ”kutsumusala” tai -kuten Värtsin elämäkerrasta käy ilmi – vähä-älyisten puuhastelu. Argumenttien taso on ehkä noussut salonkikelpoisemmaksi, mutta palkkakehitys ei vieläkään vastaa ammattitaidon hankkimiseen annettua panosta.

”Palkkavaatimuksia Alfons Almi piti liiallisina ja kirjoitti aiheesta Nya Presseniin. Siinä hän myös ilmoitti, että ero Kansallisteatterin ja Kansallisbaletin välillä ei ole oikeastaan kovin suuri eikä palkkoja voi oikeastaan edes verrata, koska yleisesti tiedetään tanssijoiden älyllisen tason olevan alempi ja heidän ammattitaitonsa riittämätön Kansallisteatterin taiteilijoihin verrattuna.”
-Heikki Värtsi

Tanssijanuran lisäksi Värtsi oli myös tuottelias koreografi ja hänen merkittävin vaikutuksensa nähtiin suomalaisen musiikkiteatterin parissa. New Yorkista Luigin jazztanssin ilosanomaa tuoden hän alkoi kouluttaa mahdollisesti ensimmäisiä suomalaisia musikaalitanssijoita ja edellytti integraatiomusikaalien hengessä sekä näyttelijöiden tanssivan että tanssijoiden näyttelevän.

Heikki Värtsi - laidasta laitaan Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Heikki Värtsi – laidasta laitaan
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Eniten Heikki Värtsin elämäkerrassa hämmentää se, miten kaikki mahdollisuudet tuntuvat olleen käsien ulottuvilla. Erityisesti miestanssijoista on ollut niin merkittävä puute, että balettikoulutukseen on päässyt aivan eri kriteerein kuin nykypäivänä. Koreografiaa tekemäänkin on lähes kirjaimellisesti haettu suoraan kotoa. Toisaalta kuitenkin on muistettava, että silloin perustason opetuskin on ollut harvojen saatavilla ja ulkoimailla kouluttautuminen on vaatinut aivan toisenlaisia ponnisteluja kuin Schengen-sopimuksen ja halpalentojen aikakaudella. Lisäksi Värtsin työtahtia ei katsottaisi nykyään hyvällä ammattiliittojen puolesta, vaikka tietysti yleisellä tasolla työntekijöiden oikeuksien valvominen on positiivinen asia. Ei ole siis mahdollista yksiselitteisesti sanoa onko elämä ollut silloin helpompaa vai vaikeampaa kuin nyt. Aivan varmaa on kuitenkin se, että työkuviot ovat tanssin kentällä muuttuneet viimeivuosikymmenten aikana niin paljon, etteivät olosuhteet ole mitenkään vertailtavissa. Kirja auttaa siis tuomaan nykypäivän tanssijalle perspektiiviä siitä, millaiselta kokemuspohjalta eläköityneet tanssijat neuvoja antavat.

Kokonaisuutena Heikki Värtsin elämäkerta on yllättävän laajasti suomalaisen taidetanssin historian kattava teos. Helppolukuisuutensa vuoksi se soveltuu tanssiin perehtymäyttämällekin lukijalle, mutta suosittelen sitä lämpimästi myös tanssijoille. Värtsin ydinajatus tanssin tekemisestä on selkeä ja rohkaiseva:

”On tärkeää, että nimenomaan kokeillaan ja tehdään – ei tule mitään, jos ei saa epäonnistua. Pitää olla oikeus mokata, muuten ei synny mitään uutta.”
-Heikki Värtsi

HS: Peikkopojasta kasvoi ensitanssija (13.11.2013)

Ahonen, Anttila, Jalkanen, Jouhtinen, Kontunen, Renvall, Suhonen, Vainio: Tanssioppilaan kirja

Suomenkielinen nuorille tanssioppilaille suunnattu kirjallisuus ei ole kovin runsaslukuista. Erityisesti puhuttaessa jostain muusta kuin Anniina-balleriinasta tai muusta ensisijaisesti viihteellisestä materiaalista. Tanssioppilaan kirja on mitä ilmeisemmin tehty hyvin asiapainotteiseksi tietopaketiksi täyttämään tätä aukkoa.

Tanssioppilaan kirja on osa Opetushallituksen oppimateriaaleja, joten sen sisältöä voinee pitää faktoihin perustuvana ja melko yleispätevänä. Tekijälista koostuu varsin nimekkäästä joukosta tanssin ja siihen lähteisesti liittyvien alojen ammattilaisista: Jarmo Ahonen on kansallisbaletin ja olympiajoukkueenkin kanssa työskennellyt fysioterapeutti, Eeva Anttila on tanssipedagogiikan professori Teatterikorkeakoulussa, Tiina Jalkanen on tanssija-koreografi-tanssinopettaja, Anne Jouhtinen on sekä fysioterapeutti että tanssin alan moniottelija, teoksen toimittanut tanssinopettaja Kaija Kontunen on pitkäaikainen Suomen Tanssioppilaitosten liiton hallituksen jäsen ja tutkija Tiina Suhonen on Suomen tanssihistorian opetuksen pioneeri. Vain kirjan musiikkiosion kirjoittaneesta Laura Vainiosta ja tanssihistorian osioon osallistuneesta Hanna Renvallista ei löytynyt syvällisempää tietoa.

Teoksen kohdeyleisönä ovat kouluikäiset tanssioppilaat. Sanoma pyritään ilmeisesti tuomaan henkilökohtaiseksi sinä-muotoisella kirjoittamisella, mikä on aikuiselle lukijalle ajoittain tuskastuttavan naiivia. Semantiikan kannalta yritys kirjoittaa ”juuri sinulle” on turhan läpinäkyvä, mutta en osaa sanoa miten se uppoaa nuorempaan lukijaan. Tiedolliselta sisällöltään Tanssioppilaan kirja tavoittaa kiitettävän laajuuden ja tarkkuuden. Erillisissä osoiossa perehdytään lihashuoltoon, ruokavalioon, tanssin tuntemukseen, balettitunnin rakenteeseen ja sanastoon, musiikin tuntemukseen sekä taidetanssin historiaan. Muutaman kielellisen kömmähdyksen tosin olisi toivonut kolmanteen painokseen mennessä korjatun. Esimerkiksi niskaranka ei ymmärtääkseni ole edes olemassaoleva sana – kyseisen rakenteen nimi on kaularanka.

Tiedollinen anti tanssiin liittyvistä ilmiöistä on todella runsas ja siten pidän kirjaa hyvin arvokkaana oheismateriaalina erityisesti tavoitteellisesti (useamman kerran viikossa) treenaaville koululaisille ja miksei myös lukioikäisille tanssijoille. Myös tanssinopettajat voivat hyötyä kirjaan sisällytetyistä tehtävistä, joita voi soveltaa tuntikäyttöön. Lihasryhmittäin esitellyt voima- ja venyvyysharjoitukset sekä niiden merkitykset ovat myös kenelle tahansa tanssijalle hyvää tietoa.

Vaikka teos mainitsee myös muiden tanssilajien ilmiöitä, on se selvästi kallellaan klassisen baletin maailmaan. Kirjassa puhutaan lyhyesti seuraavasta osasta, jonka tarkoitus on kartoittaa tarkemmin 1900-luvun tanssia. Vielä sellaista ei ainakaan tietääkseni ole julkaistu. Tanssitunnin rakennetta ja tapakulttuuria katsellaan pitkälti baletin näkökulmasta. Vaganova-metodiin pohjautuva tunnin kulku kuvaillaan seuraavasti:

Alaluokilla lämmittely liikuntaleikeillä tai -peleillä

Valmistava harjoitus kasvot tankoon päin (esimerkiksi hitaat tendut)

Tangossa:
1. Plié
2. Battement tendu
3. Battement tendu jeté
4. Rond de jambe par terre
5. Battement fondu
6. Rond de jambe en l’air
7. Battement frappé
8. Battement développé (adagio)
9. Petit battement
10. Grand battement
(11. Venytykset)
(12. Nopeat jetét tai relévét tankoon päin)

Keskilattialla:
1. Port de bras ja lyhyt adagio (esimerkiksi temps lié)
2. Tangossa tehtyjä harjoituksia (esimerkiksi tendu, jeté, fondu…) yhdistettynä askeliin
3. Suuri adagio ja suuret piruetit
4. Grand battement

Hypyt (allegro):
1. Pienet hypyt
2. Keskisuuret hypyt
3. Suuret hypyt

Varvastekniikka

Tässä yhteydessä, tehtävänantonani ollessa lastentanssitunnin suunnittelu, en lähtisi tanssin varhaiskasvatuksessa liikkeelle aivan näin teknisestä asetelmasta. Tanssioppilaan kirjan sisältö antaakin paremmin suuntaviivoja hieman vanhemmille tanssijoille, jotka ovat selvästi painottamassa opintojaan klassiseen balettiin.

Tanssioppilaan kirja on erinomainen kokonaisuus tanssitietoutta kouluikäisille tanssioppilaille. Tanssinopettajalle se on osittain hyödynnettävissä, mutta tällä hetkellä työn alla olevalle ikäryhmälle se ei minun kohdallani anna erityisesti eväitä. Kiinnostuin kuitenkin sitä lukemaan, koska tiedän kirjaa käytettävän joissain tanssioppilaitoksissa oheismateriaalina ja olen ollut yhden kirjoittajan oppilaana itse.

Tämä teksti on osa lastentanssin opettamisen opintojani. Olen kommentoinut kirjaa valmiin kysymysrungon pohjalta.