Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers

Martha Bremserin Fifty Contemporary Choreographers kuuluu kirjasarjaan, joka esittelee kirjoissaan aina viisikymmentä tietyn alan keskeistä tekijää tai ajattelijaa (muita osia ovat mm. Fifty Major Philosophers ja Fifty Key Thinkers in International Relations). Varsinaisia kirjoittajia kirjassa on jopa 31 eli eri näkökulmien laajuus on merkittävä. Kaikki viisikymmentä artikkelia rakentuu saman peruskaavan ympärille: käsiteltävästä koreografista kerrotaan muutaman sivun verran ja lopussa on esitelty hänen henkilötietonsa (syntymäaika ja -paikka, koulutustiedot, tanssi-uran työpaikat ja palkinnot), lista koreografioista sekä muuta luettavaa (haastatteluja, artikkeleja ja kirjoja).

Fifty Contemporary Choreographers on siis erinomainen lähdeteos haluttaessa löytää perustiedot jostakin koreografista ja vinkkejä muista lähteistä. Suomen tanssiyhteisössä contemporary-termiä käytetään useimmiten nykytanssin kontekstissa, mutta kirjan sisällöstä löytyy myös monia nimenomaan balettikoreografeiksi profiloituvia henkilöitä. Itseäni lähtökohtaisesti kiinnostivat erityisesti artikkelit Matthew Bournesta, Mats Ekistä, William Forsythesta, Jiří Kyliánista ja Twyla Tharpista. Muita tuttuja nimiä löytyi mm. sellaisia kuin Pina Bausch, Trisha Brown, Merce Cunningham ja Steve Paxton. Lukiessani kohtasin myös minulle uusia kiinnostavia koreografeja kuten vaikkapa Elizabeth Strebin.

Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Vaikka kirjassa on runsaasti kirjoittajia, ovat artikkelien sanamuodot melko yhdenmukaiset. En tiedä onko tämä toimituksellinen valinta, mutta minussa heräsi lukiessani kysymys, että onko tanssikirjoittaminen todella näin kaavoihin kangistunutta, että toistelemme samoja sivistyssanoja tavoittamatta kuitenkaan erityisen omaleimaista ääntä. En halua ehkä hetkeen kuulla sanoja ”subject matter”, ”æuvre” tai ”idiosyncracy”. Tämän ilmiön keskeinen ongelma on se, että kirja on kiinnostavuudestaan huolimatta todella raskasta luettavaa. Reilu parisataasivuinen lätty vei minulta noin kaksi kuukautta lukea, koska samanlaisina toistuvat artikkelit puuroutuvat päässä yhdeksi ja samaksi eetokseksi. Taistelin usein tämän ristiriidan kanssa, että miten voi kirja olla samaan aikaan niin kiinnostava ja inspiroiva, mutta kuitenkin niin raskas, hidas ja tuskallinen lukea.

Takakansiteksti mainostaa jokaisesta koreografista olevan kirjoitettu ”a critical essay”. Suhtaudun hyvin kriittisesti tähän niinsanottuun kriittisyyteen, koska väitän sen ilmenevän kirjassa hyvin harvoin. Kirjoittajat ovat varmastikin valittu niin, että he ovat hyvin perehtyneitä koreografiin, josta kirjoittavat. Ja tämän on toimituksellisesti ihan järkevä ajatus. Kuitenkin tosiasiahan on se, että ihminen harvoin perehtyy syvällisesti taiteilijaan, josta hän ei ollenkaan pidä. Näinollen artikkelit ovat harvoin kriittisiä (sellaisen osuessa kohdalle lukijana jotenkin virkistyy erilaisesta tekstistä), koska kirjoittajat ovat selvästi kiinnostuneita tekstinsä kohteesta ja puolustelevat hänen taiteellisia valintojaan ja kehuvat hänen työn jälkeään hieman mainostavaan tyyliin. Tämä voi olla myös liitännäinen kirjan amerikkalaisuuteen ja siellä tyypillisempään kirjoittamisen tapaan, joka eurooppalaiselle lukijalle voi hieman tökätä vastaan.

Fifty Contemporary Choreographers on kuitenkin todella hyvä kirja ja sen sisältö on ansiokkaasti koottu. Siihen on kerätty kirjoittamishetkellä (1999) elossa olleita koreografeja – ilmeisesti siirtyessään tästä maailmasta tuonpuoleiseen lakkaa myös olemasta ”contemporary” ja siirtyy ”historiallisten” hyllylle. Osa kuitenkin tähän päivään mennessä on ehtinyt siirtyä vapaammille esiintymisareenoille. Minä sain kirjaa lukiessani ehkä noin viisikymmentä uutta koreografiaideaa, joten sisältö voi osoittautua inspiroivaksi. Hyvä vinkki lukijalle voi olla tietokoneen pitäminen lähettyvillä, koska ajoittain hyvin kirjoitetuista kuvailuista huolimatta (tai juuri niiden takia) tulee tarve katsella käsiteltävän koreografin töitä myös YouTubesta. Multimediaa ymmärtävä kustantaja olisi ehkä jopa tehnyt mainituista teoksista YouTube-soittolistan valmiiksi. Kirja olisikin kullanarvoinen eKirjana, jolloin siihen voisi sisällyttää myös videonäytteitä. Nyt tämä osa vaatii lukijalta hieman viitseliäisyyttä.

Suosittelen Fifty Contemporary Choreographersia luettavaksi soveltuvin osin eli keskittymään niihin artikkeleihin, jotka ovat oman kiinnostuksen suhteen relevantteja. Koko kirjan lukeminen kannesta kanteen on opettavaista, mutta hyvin raskas prosessi. Samanlaisina toistuvat tekstit puuduttavat lukijan todella nopeasti. Lisäksi tein itse paljon muistiinpanoja, mikä myös hidastutti lukemista. Lisäksi on huomioitava, että nyt jo lähemmäs parikymmentä vuotta vanha kirja ei yllä aivan tähän päivään asti. Monet kiinnostavat tämän päivän tekijät kuten Christopher Wheeldon, Johan Inger, Ohad Naharin, Alexander Ekman ja Suomen lahja baletille, Jorma Elo, loistavat poissaolollaan. Kirja kuitenkin kattaa merkittävän siivun 60-90 -luvuilla aktiivisista koreografeista ja suomalaisessa kielenkäytössä kattaa nykytanssin lisäksi laajalti nykybalettia, tanssiteatteria sekä postmodernia tanssia. Pääasiassa sisältö rajoittuu ns. länsimaiseen taidetanssiin eli Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan ja (osittain) Australiaan. Kuitenkin pieni sivuhyppy Aasiaan tehdään Buton osalta, koska se on vaikuttanut paljon myös muiden alueiden nykytanssiin.

Tutkimukseen, opiskeluun ja opettamiseen Fifty Contemporary Choreographers on hyvää lähdemateriaalia. Lisäksi itselleni se osoittautui ideoita synnyttäväksi teokseksi. En kuitenkaan välttämättä suosittele useimmille kirjan lukemista kannesta kanteen. Aikansa voi mahdollisesti käyttää paremminkin. Toisaalta joskus voi päätyä tekemään yllättäviä löytöjä ja itselle uusia kiinnostavia koreografeja sekä työtapoja, mutta ei välttämättä sen tehokkaammin kuin YouTubessa surffaillessa.

Kungliga Baletten: Bill

Artifact Suite
Koreografia: William Forsythe
Musiikki: Johann Sebastian Bach, Eva Crossman-Hecht

The Other You
Koreografia: Crystal Pite
Musiikki: Owen Belton, Ludwig Van Beethoven

Bill
Koreografia: Sharon Eyal
Musiikki: Oren Barzilay, Subhead

Ruotsin kuninkaallisen baletin koti, 1800-luvun lopulla rakennettu, Kungliga Operan eli Ruotsin kuninkaallinen ooppera on ollut hiljattain suuren remontin alla. Keskustelua oli käyty myös täysin uuden oopperatalon rakentamisesta, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin korjaamaan vanhaa rakennusta sekä samalla parantamaan sen esteettömyyttä. Mielestäni Kungliga Operan ei ole erityisen näyttävä rakennus ulkoa, joten sen sisäpuoli yllättääkin iloisesti runsaalla koristeellisuudellaan ja remontin myötä nämä elementit ovat luultavasti nyt parhaimmillaan.

Klassista henkeä huokuvasta ympäristöstä huolimatta illan tarjonta koostui 2000-luvun teoksista. Ytimekkäästi nimellä Bill esitettävän teoskokonaisuuden ensimmäinen osa oli William Forsythen Artifact-nykybalettiteoksesta (joka itseasiassa juontaa juurensa 80-luvulle) lyhennetty versio Artifact Suite. Forsythen tyyliin koreografia on hyvin geometrinen niin liikekieleltään, kuvioiltaan kuin ajoitukseltaankin. Ajoittain alas laskeutuva verho katkoo osioita jopa väkivaltaisen oloisesti, joten teos tuntuu koostuvan keskikohdista ilman alkuja ja loppuja.

Corps de ballet on useimmissa kohtauksissa hyvin sotilaallisiin riviin asettautuneina toistamassa konemaisesti käsien liikesarjaa. Kiinnostavimpana tanssijana eroittu pienikokoinen Minji Nam, joka tanssi toisen pas de deux’n Arsen Mehrabyanin kanssa. Huomasin katseeni hakeutuvan usein ihailemaan Namin kaunista laatua ja hyvää liikkuvuutta. Kokonaisuutena minulle jäi kuitenkin sellainen tunnelma, että Kungliga Baletten ei ole ehkä aivan omalla maaperällään William Forsythen tarkan geometrisuuden kanssa. Vaikka Artifact Suite oli hyvin tanssittu, liikkeistä puuttui se viimeinen kirkkaus, joka olisi tehnyt siitä upeaa. Itse teoksen kannalta taas haluaisin mielelläni nähdä Artifactin kokonaan, koska en päässyt Artifact Suitessa mielestäni tarpeeksi hyvin koreografin pään sisään.

Kuninkaallinen oopperatalo on sisustettu asiaankuuluvasti. Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Kuninkaallinen oopperatalo on sisustettu asiaankuuluvasti.
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Toisena nähtiin Anthony Lomuljon ja Anton Valdbauerin esittämänä Crystal Piten koreografia The Other You. Kahden miehen teos alkaa ensimmäisen heistä istuessa keskellä tuolirinkiä, joka näyttäytyy minulle esityksen edetessä tämän henkilökohtaisena tilana. The Other You vuorottelee ensimmäisen miehen yksinäisillä ja molempien yhteisillä kohtauksilla. Toisen miehen lähestyessä tuolien rajaamaa tilaa muuttuu tanssijoiden liike eläimelliseksi ja ilmassa on aggression tuntua. Näiden kahden välinen suhde ja muutokset liikkeen sekä reagoinnin tavassa luovat teokseen mielenkiintoisen jännitteen ja tekevät siitä tarinallisesti seurattavan. Aika taipuu mutkattomasti ja nykäyksittäin takautumiin tai etenee tasaisesti.

Pite on Forsythen entisiä tanssijoita, mutta hänen koreografiansa on ilahduttavasti omanlaisensa. Kaksi miestä voi mieltää protagonistiksi ja antagonistiksi, mutta ehkä vielä kiinnostavammaksi ne muotoutuvat alter egoina tai doppelgängereinä. Ihminen saattaa hyvinkin olla ihmiselle susi, mutta itselleen hän voi olla vielä suurempi vastavoima.

Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Illan viimeinen koreografia on teoskokonaisuudelle nimen antanut Bill. Koreografi Sharon Eyal on Ohad Naharinin kasvatteja, mikä näkyy jonkinlaisena hämäränä huumorina ja selvemmin gaga-tekniikan käyttönä. Valkoisiin kokotrikoisiin puetut tanssijat sliipattuine hiuksineen näyttävät oliomaisilta ja sukupuolettomilta. Liike on outoa ja orgaanista sekä samalla kiehtovan odottamatonta. Tämä kaikki johdattaa enemmänkin kokemaan kuin katsomaan teosta. Kuin olisin päätynyt keskelle intergalaktista humanoididiskoa.

Kungliga Balettenin tanssijat ovat selvästi Billissä parhaimmillaan. Seurue ei tämän kokemuksen perusteella ole mariinskimainen yhdestä puusta veistetty kokoelma balettikoneita vaan monipuolisempi ja monimuotoisempi joukko tanssijoita. Nyt olisikin mielenkiintoista nähdä Kungliga Baletten esittämässä jotain inhoklassista, jolloin tietäisin osuvatko ajatukseni oikeaan. Balettiretki Ruotsiin voi olla siis ihan tekemisen arvoinen, mutta Forsytheä kannattaa käydä mielummin katsomassa Helsingissä.

NDT2: Postscript / I New Then / Left Right Left Right

Postscript
Koreografia: Paul Lightfoot ja Sol León
Musiikki: Philip Glass

I New Then
Koreografia: Johan Inger
Musiikki: Van Morrison

Left Right Left Right
Koreografia: Alexander Ekman
Musiikki: Johann Strauss II, Mikael Karlsson ja Alexander Ekman

Nederlands Dans Theater on tullut tunnetuksi erityisesti Jiří Kyliánin vaikuttavien koreografioiden syntysijana. Tuulimyllyjen ja tulppaanien keskeltä ponnistaa kiitettävällä intensiteetillä myös heidän nuorisoryhmänsä NDT2. Eikä ole varmasti liikaa sanottu, että kyseessä on ainakin Euroopan osalta yksi kiinnostavimmista nuorisoryhmistä nykybaletin alueella. Tässä yhteydessä rajanveto nykytanssin (contemporary dance) ja nykybaletin (contemporary ballet) välillä on vaikeaa ja ehkä osittain tarpeetontakin. Käytän nyt kuitenkin nähdyistä teoksista nimitystä nykybaletti, koska se mielestäni kuvaa liikekieltä ja tanssijoiden teknisen laadun taustaa parhaiten.

NDT2: Postscript / I New Then / Left Right Left Right Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

NDT2: Postscript / I New Then / Left Right Left Right
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Dansens Husilla esitettävän kokonaisuuden avaa Paul Lightfootin ja Sol Leónin lyyrisen kaunis Postscript (suosittelen katsomaan myös tämän harjoitusvideon). Valkoasuisen viulistin alkaessa soittaa avauskappaletta Strung Out koen kuulevani jotain rakenteellisesti tuttua ja siirryttäessä mustaan pukeutuneen pianistin avulla Metamorphoses-teoksen kahteen ensimmäiseen osaan on musiikki jo täysin tunnistettavaa Philip Glassia. Näiden kolmen kappaleen mukaisesti jakautuu myös Postscript kolmeen osaan, joiden tunnelma ja jännite ovat erilaisia hienovaraisella ja kuitenkin selkeästi havaittavalla tavalla. Ensimmäisessä triossa tanssivat kaksi miestä ja yksi nainen valkoisiin housuihin pukeutuneina, yhden miehen seistessä kivuliaan kauan taustalla stillissä. Yhtenäinen puvustus saa minut pohtimaan olisiko kyseisessä triossa tanssijoiden sukupuolet lopulta yhdentekeviä ja assosiaatio Kyliánin Bella Figuraan välähtää mielessä. Toisaalta kahden miehen vuorotellessa naisen partnereina syntyy selvä ajatus parinvalinnasta ja jopa taistelusta naisen huomiosta.

Laskeuduttuani tähän tunnelmaan vaihtuu tilanne valkopaitaisen naisen ja mustahousuisen miehen duetoksi. Jälleen taustalla on stillissä pysyttelevä tanssija kuin ulkopuolisen maailman edustajana, jonka pysähtyneisyys on alleviivaavaa verrattuna lyyriseen ja tunnelmalliseen liikkeeseen. Duetto on liikkeen muotojen ja kontaktin laadun myötä edellistä osaa intiimimpi – jopa eroottinen. Kolmannessa osassa duettoon päätyvät musta-asuinen mies ja nainen, Glassin Metamorphosisin toisen osan soidessa. Kokemus musiikista on henkilökohtaisesti järisyttävä, koska saman teeman päälle rakentuu Glassin säveltämä Tunnit-elokuvan soundtrack, joka on todennäköisesti kauneinta kuulemaani musiikkia. Tanssijat luovat esille yhä hyvin tiivistunnelmaista duettoa, mutta edellisen osan läheisyys on muuttunut kylmäksi. Fyysisestä kontaktista huolimatta katseet hakevat ulospääsyä. Postscript näyttäytyy minulle yhden suhteen tarinana ja kehityskulkuna, jossa muu maailma seisoo paikallaan ja synkkä pohjavire vie kohti vääjäämätöntä loppua. Tanssijoiden liikelaajuudet ovat vaikuttavan suuria, mutta eivät tarpeettoman akrobaattisia. Keho ei jää kerronnan esteeksi. Tunnetasolla kokemus tuli sillä tavalla lähelle, ettei väliajalla ajatuksia halua tiivistää muulle seurueelle pariin latteaan lauseeseen. Näkemäni ja kuulemani oli jotain enemmän ja jotain minulle tärkeää – tässä hetkessä.

Johan Ingerin teokselta osasin aiempien kokemusten perusteella odottaa omaperäistä huumoria ja erikoisesti avautuvaa kerrontaa. I New Thenissä Van Morrisonin musiikki ja tanssijoiden arkisen oloiset vaatteet luovat edeltävästä teoksesta selvästi eroavan tunnelman, mutta ihmissuhteiden äärellä ollaan jälleen. Kahdella miehellä on aluksi samanlaiset kuviot, kuin ystävyksillä, mutta pian he ajautuvat liikkeellisesti ja tilallisesti erilaisiin ympäristöihin. Toinen vaikuttaa olevan sosiaalisen elämän tähti samalla kun toinen jää hyvin keskeisesti, mutta kenenkään huomaamatta yksin nyhjäämään. Hän tanssii yksin kaikkien keskellä omaa pientä tanssia kuin maailmalta sulkeutunut hikikomori.

Dramaturgisen käänteen tarjoaa nainen, joka kohtaa tämän yksinäisen miehen ja heidän välilleen syntyy side. Metsämäisenä elementtinä olevat lavasteet – pitkät tummat tolpat – vetävät välillä rajoja näiden kahden ja lopulta heidän ja muun maailman välille. Intiimi tilanne saa koomisen suunnan toisen miehen ilmaantuessa kuin vahingossa paikalle ja ilmiselvästi turhautuvan aiemmin yksinäisen miehen saamasta huomiosta sekä jäädessään nyt itse ulkopuoliseksi. I New Then on samanaikaisesti hauska ja surullinen. Vaikka tanssi-ilmaisun keinot ja tarinallinen sisältö muuten eroaa Postscriptistä, molemmissa tuntuu olevan sivujuonena parisuhteen ja muiden ihmisten väliin muodostuva kuilu. Se voi olla kritiikkiä länsimaista muut ulkopuolelle sulkevaa kahden ihmisen suhdemallia kohtaan tai toisaalta kuvaus rakkauden idyllisestä kuplasta.

Viimeisenä nähty Alexander Ekmanin Left Right Left Right vie liiketutkimuksen ja dokumentaarisen tanssin maailmaan. Eikä se ole ollenkaan niin kuivaa kuin miltä edeltävä lause ehkä saattoi kuullostaa. Nimensä mukaisesti teoksen perustana on ollut kävely. Niinhän se menee – vasen, oikea, vasen oikea… Ekmanin kekseliäs koreografia on hyvin rytmistä ja tarkkaa lokomotorista riemua, jossa käytetään täysin häpeilemättömästi ison unisonon aisteja hivelevää voimaa. Muiden tanssijoiden ollessa pukeutuneena harmaisiin pukuihin, liikkuu yksi naisista taustalla punaisessa mekossa. Tälle annetaan lopulta myös selitys, mutta en malta olla heittämättä ilmaan myös Matrix-viittausta.

Left Right Left Right on nerokas, hieno, hauska ja kauniisti rakennettu. Tanssijoiden lisäksi tärkeää osaa esittää valaistus, jota käytetään taidokkaan kolmiulotteisesti osana teosta ja tanssia. Lisäksi mainitsemisen arvoinen kohtaus on tanssijoiden työskennellessä juoksumatoilla, joka on kuin virtuositeettinen versio nettisuosita niittäneestä OK Go:n musiikkivideosta. Mainitsemani dokumentaarisuus tulee teoksen eräänlaisesta making of -luonteesta. Taustalla kuullaan välillä tanssijoiden kommentteja siitä millaista teosta on ollut tehdä ja välillä näytetään myös video, jossa tanssijat treenaavat teosta mm. kaupungilla kulkiessa. Siitä huolimatta Left Right Left Right ei ole mitenkään pirstaleinen vaan hyvin mielekäs kokonaisuus, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti taideteos ja making of -dokumentti.

NDT2:n kolmen teoksen ilta on parasta tanssia mitä olen lähiaikoina nähnyt. Tanssijat ovat liikkuvuudeltaan erinomaisia, ilmaisultaan teeskentelemättömän avoimia ja runsaita sekä teknisesti ihailtavan tarkkoja. Kiertueelle valitut koreografiat ovat myös hyvin antoisia – jokainen omalla tavallaan. Monilla seurueilla on nykyään nuorisoryhmiä ja niiden arvo on mielestäni sekä tanssijoille että yleisölle merkittävä. Suomen kansallisbalettikin aloitti vuosi sitten vastaavan toiminnan ja toivottavaa olisi, että nämä uran alussa olevat tanssitaiteilijat saisivat jotain mihin todella pureutua. NDT on antanut nuorisoryhmälleen oikeasti vaativaa tanssittavaa ja teetättää heille myös aivan uusia teoksia. Näin tehdään menestyvää tanssitaidetta.

NDT:n YouTube-kanavalta löytyy myös pari kiinnostavaa videota kulissien takaa tältä Tukholmankeikalta.

Francesca Da Rimini

Pari päivää sitten julkaistiin netissä ohjaaja Tarik Abdel-Gawadin videoteos Francesca Da Rimini. San Francisco Ballet’n ensitanssijat Maria Kochetkova ja Joan Boada tulkitsevat siinä koreografi Yuri Possokhovin samannimistä tanssiteosta. Videon liikemaailma ei jää ainoastaan baletillisen koreografian varaan vaan merkittävässä roolissa on myös motion control -tekniikan avulla ohjattu kamerarobotti, joka mahdollistaa mielenkiintoisia kuvakulmia ja jollain tavalla hyvin elävän kosketuksen tanssijoiden liikkeeseen.

Abdel-Gawad on työskennellyt robotiikan parissa myös elokuvassa Gravity ja halusi Francesca Da Riminin kohdalla kokeilla sen hyödyntämistä baletin yhteydessä. Possokhovin koreografia taas viittaa nykyteknologian vastapainoksi 1200-luvulla eläneen ja 1300-luvulla Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä kuolemattomaksi tekemään Francesca da Riminiin. Helvetin toisessa piirissä lihallisista himoista rangaistu Francesca on rakastajansa kanssa hirmumyskyn riepoteltavana.

Francesca Da Rimini on kiinnostava tanssilyhytelokuvanakin, mutta lisäarvoa sille tuo robotin liikkeellinen läsnäolo eräänlaisena kolmantena haamutanssijana. Erilaiset kokeilut uuden teknologian kanssa niin taltioiduissa teoksissa kuin live-esityksissä voivat tuoda tanssiteoksille sekä katsojen että esiintyjien kannalta uusia elementtejä.

Dance Open: Gala of International Ballet Stars

Tanssijat: Misty Copeland, Matthew Golding, Eric Underwood, Melissa Hamilton, Otto Bubenicek, Anna Tsygankova, Sara Michelle Murawski, Milan Madar, Yolanda Correa, Yoel Careño, Iana Salenko, Joseph Gatti, Igone de Jongh, Raphael Coumes-Marquet, Victoria Tereshkina, Sergei Polunin, Jiri Bubenicek, Kristina Kretova, Jon Vallejo, Vladimir Shklyarov, Remi Wortmeyer, Daria Klimentova, Arionel Vargas, Semyon Chudin, Zdenek Konvalina, Entredos ja Rock the Ballet

Dance Open Gala of International Ballet Stars Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Dance Open
Gala of International Ballet Stars
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Ollessamme luokkatovereideni kanssa Pietarissa Dance Openin järjestämällä baletin master classilla, pääsimme myös katsomaan Alexandrinsky Theatressa järjestettyä kansainvälisten tähtien balettigaalaa. Puitteet teatterissa ovat venäläiseen tyyliin prameat, mutta Mariinskin tapaan katsomoarkkitehtuuri ei ole erityisen yleisöystävällinen. Parvelta koko lavan nähdäkseen pitää roikkua eturivistä reilusti kaiteen yli ja takarivistä taide-elämys jää konsertiksi.

Ohjelmiston rakenne oli perinteinen gaalapaketti rakastettuja klassisia variaatioita, pas de deux’ta sekä uudempia soolo-, duo- ja ryhmänumeroita. Lisäksi paikalla oli yllätysesiintyjä ja arvovaltainen raati (mm. koreografi Hans van Manen, Eifman Balletin perustaja Boris Eifman ja Staatsballet Berlinin taiteellinen johtaja Vladimir Malakhov) valitsemassa Dance Open -palkinnon saajan. Olimme siis kaikinpuolin hyvässä seurassa.

Kerran aiemmin vastaavassa gaalassa näkemäni Het Nationale Ballet’n Anna Tsygankova ja Matthew Golding tanssivat Delibes Suiten. He ovat nykyiseen balettistandardiin verrattuna lihaksikkaammasta päästä tanssijoita, mutta liike on siitä huolimatta kevyttä. Erityisesti Matthew Goldingin (joka muuten muistuttaa erehdyttävästi Brad Pittiä) selkeä ja voimakas tyyli vetoaa minuun.

Erikoinen ohjelmanumero oli Zdenek Konvalinan esittämä Maurice Béjart’n koreografia Greek Dances, joka oli lähinnä kiusallisen hämmentävä. Nimensä mukaisesti tanssi rakentuu mitä ilmeisimmin kreikkalaisen kansantanssin pohjalle ja ei yksipuolisella liike-estetiikallaan tavoita minua.

Alexandrinsky Theatren aitio Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Alexandrinsky Theatren aitio
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Eniten odottamani tanssija oli ABT:n solisti Misty Copeland, joka on nostanut henkilökohtaisten kokemustensa myötä esiin tummaihoisten (tai ylipäänsä ei-valkoisten) tanssijoiden syrjintää balettimaailmassa. Marcelo Gomesin koreografia Paganini ei valitettavasti kuitenkaan päästä Copelandista ehkä parasta esiin. Hän tanssii siististi ja määrätietoisesti, mutta teoksen rakenne on melko tasainen, mikä syö sen vaikuttavuutta. Amerikkalaisille balettitanssijoille tyypillinen urheilullisuus näkyy myös Copelandin liikkeestä – onko se sitten toivottava ominaisuus riippuu katsojan mieltymyksistä.

Miesten klassisista variaatioista ehkä suosikkini on Acteonin variaatio. Ilahduin siten hyvin paljon linjakkaan venäläistyylisestä tulkinnasta Dianan ja Acteonin pas de deux’sta, jonka esittivät Yakobson St. Peterburg State Academic Ballet Theaterin Yolanda Correa ja Yoel Careño. Monet klassisista miesrooleista ovat henkisesti melko passiivisia prinssirooleja, joissa hahmo on enemmän tapahtumien vietävänä kuin tekijänä ja kokijana. Acteon on selkeän maskuliininen – verta ja lihaa.

Gaalan yllätysesiintyjänä oli amerikkalainen Rock the Ballet -ryhmä Rock You -teoskoosteellaan. Olen usein pohtinut lähtisinkö katsomaan tämän ryhmän showta, mutta en ole koskaan saanut vielä aikaiseksi. No, tämän koosteen pohjalta tuntuu, että näin kaiken tarpeellisen. Kyllä, tanssi on todella upeaa ja vaikuttavaa eikä tempuissa säästellä. Mutta siinä se sitten oikeastaan olikin. Vetävää pop/rock-musiikkia, lihaksikkaita paidattomia miehiä, hurja meno päällä, mutta ei mitään sanomaa. Jos klassisten teosten runollisuutta vierastava henkilö pitäisi saada houkuteltua katsomaan tanssia, niin tällainen Vegas-henkinen show varmasti toimisi. Kouliintuneelle katsojalle tarjolla on lähinnä tanssiakrobaattinen ilotulitus vaarattomalla eroottisella twistillä. Anteeksiantamatonta (joko järjestäjän tai tietojen ilmoittajan puolesta) on käsiohjelmassa oleva viittaus ”American composers”, kun musiikkina soitetaan mm. Queenia.

Alexandrinsky Theatren kattokruunu Copyright © Le Danseur Terrible

Alexandrinsky Theatren kattokruunu
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Wayne McGregorin koreografia Raven Girl oli mahdollisesti koko gaalan kiinnostavin teos. Royal Ballet’n Melissa Hamilton ja Eric Underwood tanssivat ilmavasti ja intensiivisesti synkkätunnelmaista tarinaa. Erityisesti Hamiltonin ilmaisu kantaa pitkälle ja pitää hypnoottisesti otteessaan. Mieleen tulee välittämästi Edgar Allan Poen kauhurunous – ”Quoth the raven, ’Nevermore.’” Pidän ylipäänsä ajatuksesta tehdä sadunomainen kertomus, joka ei ole suunnattu lapsille. (Suosittelen vilkaisemaan tämän harjoitusvideon, jossa Underwood treenaa Raven Girlia Sarah Lambin kanssa.)

Henkilökohtaisesti koskettavin teos oli puolestaan Max Richterin samannimiseen musiikkiin tehty David Dawsonin koreografia On the Nature of Daylight. Duetto, jota tanssivat nyt Igone de Jongh ja Raphael Coumes-Marquet, oli muutama vuosi sitten baletinopettajani inspiraationlähteenä, kun hän teki luokallemme Richterin musiikkeihin yksinäytöksisen nykybalettiteoksen. Usein videolta katsomani On the Nature of Daylight oli vaikuttavaa nähdä vihdoin live-esityksenä.

Olen tässä nyt nostanut esiin muutamia ajatuksia ja tunteita herättäneitä teoksia gaalasta. Kokonaisuuden kannalta olisi ehkä ollut toivottavaa saada pakettiin vaikka yksi hieman pidempi teos. Vaikka tarjonta oli monipuolista, kiinnostavaa ja ennen kaikkea tanssillisesti todella laadukasta niin illan rytmi olisi ollut parempi, jos esitykset eivät olisi olleet niin saman mittaisia.

Bågaskär 7, länsiluode 7, selkeää yli 50

Yle Uutiset kirjoitti muutama vuosi sitten merisään keräävän ihailijoita Facebookissa. En muista oliko kyseessä juuri tämä uutinen tai ehkä aiemmin Journalisti-lehdessä julkaistu artikkeli Harmaja viisi, joka sai minut miettimään merisään tunnelatausta. Hyvin monotonisena ja aina samanlaisena toistuva merisää on luettu radiossa yli 80 vuoden ajan, joten ei ole varmastikaan kohtuutonta sanoa sen kuuluvan jo osaksi suomalaista mielenmaisemaa. Erityisen herkullista on, että merisään puolesta miljoonasta päivittäisestä kuulijasta suurin osa ei todennäköisesti koskaan tee sellaista merenkulkutyötä, jossa säätiedotuksessa luettuja tietoja oikeasti tarvitsisi. Merisään merkitys lähes uskonnollisena rituaalina nousi otsikoihin 2010 lukijan improvisoitua tekstin väliin jääkiekkotuloksia.

”Merisää on muisto lapsuudesta, rauhaisa mantra, nojatuolimatka merelle ja muistutus siitä, että valtakunnassa on kaikki hyvin.”
-Journalisti-lehti

En tiedä missä vaiheessa sain idean merisään käyttämisestä tanssiteoksessa, mutta ajatus on kypsynyt mielessä jo pidempään. Olin esitellyt idean luokkatoverilleni Piia Lehdolle viime keväänä ja kysynyt olisiko hän halukas tanssimaan balettia merisäähän. Lehto lähti varsin ennakkoluulottomasti projektiin mukaan ja todenteolla työskentely käynnistyi syksyllä koreografiakurssin myötä. Halusin myös haastaa oman musiikkilähtöisen työtapani, koska puheeseen koreografioiminen on hyvin erilaista.

Alussa pohdin hankkivani jonkin erityisen päivän merisään teoksen ”musiikiksi” ja yhtenä vaihtoehtona oli Estonian uppoamista edeltävän illan sääennuste. Sen hankkiminen osoittautui kuitenkin hankalaksi ja päätin jättää liittämättä teoksen äänimaailmaa minkään tapahtuman yhteyteen. Tärkeitä asioita merisäässä oli mielestäni selkeys, monotonisuus ja johdonmukaisuus. Kuuntelin aina ajoittain merisäätä pyrkien löytämään lukijan, joka mahdollisimman hyvin täyttäisi vaatimukset. Lopulta valitsin 25.04.2013 21:50 luetun merisään, joka hyvin puhtaana ja tyhjänä pohjana antaisi tilaa sitä värittävälle tanssille.

Merisään lisäksi otin taustateemaksi klassisen baletin variaatiot, koska ne merisään tavoin ovat hyvin säännönmukaisia. Uskon siihen liittyvän myös jonkinlaista turvallisuudentunnetta, että balettigaalojen vakio-ohjelmistoon kuuluvat koreografiat kuten vaikka Kitrin ensimmäisen näytöksen variaatio tai mustan joutsenen pas de deux, toistuvat hyvin ennalta-arvattavina. Kysyin myös tanssijaltani hänen turvalliseksi kokemiaan balettiliikkeitä ja Piia Lehdon vastaus oli ”tendu eteen effacé”. Tältä pohjalta lähdin rakentamaan nykybalettikoreografiaa, jonka nimeksi tuli tekstistä noussut lause ”Bågaskär 7, länsiluode 7, selkeää yli 50”.

Piia Lehto teoksessa Bågaskär 7, länsiluode 7, selkeää yli 50 Copyright © 2013 Johanna Keiski

Piia Lehto teoksessa Bågaskär 7, länsiluode 7, selkeää yli 50
Copyright © 2013 Johanna Keiski

Suurimman osan liikemateriaalista annoin Lehdolle valmiina, mutta teimme paljon hienosäätöä saadaksemme teoksesta tanssijan näköisen. Harjoitukset aloitimme lokakuun lopussa ja ensimmäinen esitys oli joulukuun alussa. (Koreografiaa esitetään muiden opiskelijatöiden tapaan Teot-tapahtumassa tällä viikolla Kuopion Sotkulla torstaihin asti, joten tänään ja huomrnns se on vielä mahdollista nähdä.) Alusta asti oli selvää, että halusin koreografian tanssittavan varvastossuilla ja tyylillisesti sen voi mieltää nykybaletiksi. Klassisen baletin tekniikka on toiminut runkona, johon olen lisännyt omia mausteita.

Tässä vaiheessa prosessia on kiinnostavaa nähdä millaisia reaktioita ja tunnetiloja koreografia katsojissa herättää. Taitavan tanssijan kanssa työskenteleminen on aina antoisaa, koska molemmat osapuolet pääsevät haastamaan toistensa kykyjä. Ensimmäisen esityksen jälkeen sain myönteistä palautetta teoksesta ja yleisö vaikutti lämpiävän myös tanssissa vilahtaville koomisille hetkille.

Yle Uutiset: Tanssin opettajilla menee nyt hyvin

Merisään voi radiolähetyksen lisäksi käydä kuuntelemassa Yle Areenasta ja lukea Ilmatieteen laitoksen sivuilta. Aamulehden videosta voi käydä toteamassa miltä merisään lukeminen näyttää.

Suomen Kansallisbaletti: Nijinsky – Elo – Inger

Double Evil
Koreografia: Jorma Elo
Musiikki: Philip Glass, Vladimir Martynov

Walking Mad
Koreografia: Johan Inger
Musiikki: Maurice Ravel

Kevätuhri
Koreografia: Vaslav Nijinsky
Musiikki: Igor Stravinsky

Jorma Elon Double Evil avaa – sanoisinko eloisalla – liikemaailmallaan Suomen Kansallisbaletin kevään kolmen teoksen sarjan Nijinsky-Elo-Inger. Nykybaletin suurin suomalainen on teos kerrallaan porautunut mieleeni ja aiheuttanut kerta toisensa jälkeen saman hämmentävän kokemuksen: tuolta minun koreografiani näyttävät pääni sisällä. Taiteessa ei pääse kovin pitkälle astelemalla jonkun muun jalanjäljissä, mutta Jorma Elon liikekieli vain tuntuu hyvin voimakkaalla tavalla läheiseltä minulle.

Double Evilin musiikkina on toisilleen hyvin vastakohtaiset Vladimir Martynovin Come In! ja Philip Glassin hyökkäävän voimakas Konserttofantasia kahdelle timpanistille ja orkesterille. Teoksen perimmäinen olemus löytyykin kontrasteista ja niiden ilmenemisestä elämässä. Asiat menevät ihanasti ja kauniisti, kunnes ne eivät enää mene. Muutokset koreografiassa, musiikissa ja valaistuksessa tulevat kuin lekalla kasvoihin ja välillä katsojan säpsäyttäen. Niin musiikki kuin tanssikin on kiitettävän ilmaisuvoimaista. Kahdeksan tanssijan joukko esittää tasaisen vahvaa taituruutta, mutta myös yksilöt erottuvat. Linjakas Petia Ilieva ja siro Mai Komori vangitsivat katseeni usein. Miestanssijat olivat vaikuttavia läpi linjan – erityisesti Frans Valkaman voimakas läsnäolo jäi mieleeni.

Olen nähnyt aiemmin osan Johan Ingerin Walking Madista, joten oli ilahduttavaa saada kokea teos nyt alusta loppuun. Moni hieman avonaiseksi jäänyt asia liittyi mielessäni nyt selvemmin kokonaisuuteen. Mieleenpainuva elementti on teoksessa käytetty lauta-aita, joka taipuu moneksi. Lähtökohtaisesti hyvin yksinkertainen lavaste on rakennettu uskomattoman dynaamiseksi – se avautuu oviksi ja on käännettävissä sekä taitettavissa useilla tavoilla. Se on myös tarpeeksi korkea, ettei ainakaan toiselta parvelta näe sen yli.

Walking Madissa etsitään – välillä hyvin vimmaisesti ja intohimoisestikin. Kolmen naishahmon kautta näyttäytyy tilanteiden kirjo, jossa on kaikkea hienovaraisista kohtaamisista pervoihin puutarhatonttuihin. Huumori on hersyvää ja joskus alleviivattua, mutta ei missään vaiheessa yksipuolista tai puuduttavaa. Mielestäni on todella suuri taito tehdä teknisesti näin mielenkiintoista tanssia ja maustaa se sopivasti huumorilla. Maurice Ravelin Bolero on todella rohkea valinta musiikiksi, koska se on mahdollisesti jopa ylikäytetty jotakuinkin kaikissa esittävän taiteen muodoissa. Ingerin koreografiassa tämä ei kuitenkaan häiritse vähääkään vaan ennemminkin koin suuria tunteita katsomossa, koska Bolero on ensimmäinen klassinen musiikkiteos johon lapsena ihastuin. Suuri kiitos tästä kokemuksesta menee nyt suoraan monttuun, koska tahtipuikon jatkona heilunut Igor Dronov johti orkesteria aivan upealla taidolla. Bolero on haastava soitettava, koska sen voiman pitäisi nousta tasaisesti ja jopa useissa ammattiorkesterien äänityksissä soitetaan täysillä jo puolivälissä. Dronovin johdolla orkesteri soitti Boleron tavalla, joka sai tuntemaan musiikin kaatuvan hyökyaallon lailla syliin.

Monien näkökulmasta varmasti illan odotetuin teos oli sata vuotta sitten Pariisissa kantaesitetty Vaslav Nijinskyn Kevätuhri. Ensiesitys jäi historiaan paitsi tanssillisena ja musiikillisena vallankumouksena myös esityksen aiheuttaman yleisömellakan myötä. Jenny Jägerhorn kirjoittaa hyvin elävästi tästä historiallisesta taustasta. Kahdeksan esityksen jälkeen teos jäi yli 70 vuodeksi unohduksiin, kunnes Millicent Hodsonin ja Kennet Archerin yhteistyön tuloksena Kevätuhri rekonstruoitiin 80-luvun lopulla. Kansallisbaletti on kyseisen työn tulosta esittänyt jo 90-luvulla ja nyt siis myös nähtiin Kevätuhri niin alkuperäisessä muodossaan kuin nykytietämyksen valossa on mahdollista.

Haikea fagottisoolo avaa teoksen, joka kasvaa musiikillisesti painostavaksi ja tanssillisesti niin haastavaksi, että katsojankin polvia särkee vielä pitkään esityksen jälkeen. Tanssijoiden sisäkierto on kirjamellisesti tuskallista katsoa. Katsottuani teosta aiemmin vain videolta oli siitä jäänyt sekava mielikuva, mutta parvelta katsottuna hahmottaa kuviot paremmin ja kokonaisuus on itseasiassa looginen. Intensiteetti on vaikuttava. Tanssijat antautuvat teokselle kunnioitettavalla tavalla ja erityisesti valitun neidon osassa oleva Maki Nakagawa tuuttaa hyppyä toisen perään sellaisella tarmolla, että naisen voi todella uskoa tanssivan itsensä hengiltä.

Liikekielen kannalta Kevätuhri on totta puhuen rumaa menoa, mutta kuitenkin mielenkiintoista katsottavaa. En voi olla miettimättä miten pahalta teoksen esittäminen tuntuu tanssijoiden kehossa, koska anatomiset linjaukset on heitetty ikkunasta ulos. Esityksen päätyttyä yritän hakea sitä tunnetta, joka Kevätuhrin jälkeen olisi voinut olla sata vuotta sitten. Sitä on mahdoton tavoittaa. Narikkaa kohti purkautuvan ihmislauman puheensorinasta erottuu jatkuvasti ihailevia kommentteja. Kukaan ei heitä hedelmiä, eikä paikalle ole kutsuttu poliisia. Polviin sattuu yhä.

Suomen Kansallisbaletin teos pääsi vierailulle Moskovan Bolshoi-teatteriin Kevätuhrin 100-vuotisjuhlafestivaaleille ainoana alkuperäiskoreografian rekonstruktiona, joka kertoo paljon tanssin tasosta. Valitun neidon roolin vierailulla tanssinut Mira Ollila kertoo Ylen haastattelussa hyvin lämpimästä vastaanotosta ja myös valmistautumisestaan rooliin.

Paula Salosaari: Multiple Embodiment in Classical Ballet

Tanssitaiteen tohtori Paula Salosaaren väitöskirja Multiple Embodiment in Classical Ballet – Educating the Dancer as an Agent of Change in the Cultural Evolution of Ballet vuodelta 2001 pureutuu balettitanssijoiden opettamisen ja ammatin vaatimusten epäsuhtaan. Lähtökohtana tutkimukselle on ollut Salosaaren oma turhautuminen toistoon klassisen baletin opetuksessa.

”After studying and teaching ballet professionally for over 20 years, I began to feel frustrated with the continuous repetition in ballet training, both when dancing myself and when teaching ballet. Doing the same movements over and over again began to lack freshness and excitement.”
-Paula Salosaari-

Väitöskirjassaan Salosaari kuvailee, ettei perinteinen mallioppimisen tapa baletissa vastaa enää niitä vaatimuksia, joita nykykoreografit tanssijoille asettavat. Esimerkkinä hän käyttää useissa yhteyksissä tunnettua nykybalettikoreografia William Forsythea. Salosaari myöntää tradition tärkeyden, mutta haluaa löytää tavan opettaa, joka valmistaisi tanssijoita myös olemaan osana koreografian syntyä.

”With increased democracy and accepting the dancer as a team member rather than an instrument to play the dance, some contemporary choreographers give the dancer more and more responsibility and freedom in creating the work with the choreographer.”
-Paula Salosaari-

Paula Salosaaren väitöskirja on yli kymmenen vuotta vanha, mutta aihe on yhä ajankohtainen ajateltaessa pedagogiaa ja sen tavoitteita. Eilen The New York Timesin kolumnissa ”Need a Job? Invent It” Thomas L. Friedman kirjoittaa Tony Wagnerin ajatusten pohjalta siitä vastaako koulutus työelämän tarpeita. Balettitanssijan ammatin sisältö ja vaatimukset ovat muuttuneet 1900-luvun alusta, joten Vaganovankin hyvä metodi vaatii ajanmukaista hienosäätöä.

Salosaari lisää väitöstutkimuksessaan opetukseensa elementtejä, jotka ovat tuttuja nykytanssin maailmasta: improvisaatiota ja kompositiota. Niihin hän lisää mielikuvia tilasta, tilajännitteestä, projektiosta, painonsiirrosta, suunnista… Koeoppilaina olevat tanssijat suhtautuvat tehtäviin eri tavoilla ja oppilaiden reaktioita Salosaari huomioi yllättävällä tarkkanäköisyydellä sekä ihailtavalla hienotunteisuudella.

”Learning by rote may well be a positive experience for a dance student. He may be aware of fast technical improvement, enjoy the security of the classroom conventions and the belonging into a homogenous group.”
-Paula Salosaari-

Tutkimuksessa ilmenee kuitenkin, että opetuksen uusien elementtien myötä tanssiin löytyy uusia nyansseja ja tanssijat kokevat niin teknisesti kuin ilmaisullisesti heitä eteenpäin vieviä valaistumisen hetkiä. Perinteinen opetustapa painottaa tanssitekniikan viilaamista ja ilmaisun olevan jotain, jonka voi myöhemmin lisätä siihen päälle. Tämä ajattelutapa Salosaaren mukaan voi tehdä tanssijan sokeaksi liikkeiden ilmaisulliselle arvolle.

”The fact that some dancers initially had felt ballet as artificial and had difficulty in diving into the lived or pre-reflective experience of ballet, may be explained by the strong old conventions and arbitrary signs in ballet. ‘In ballet I put on a form.’ Does that not mean that in her ballet practice, contrary to her contemporary work, the signs are arbitrarily produced rather than experientially sought?”
-Paula Salosaari-

Minulla on ollut etuoikeus olla tohtori Salosaaren oppilaana ja olen huomannut erityisesti monien nykytanssijoiden löytävän hänen metodinsa kautta kosketuspinnan balettiin. Jos baletin on kokenut ”muotoon pakottavana” tai ”keinotekoisena”, on Salosaaren opetustavan kautta voinut nähdä baletin uudella tavalla. Useamman vuoden balettikokemuksella minulle on taas avautunut laadullisia mahdollisuuksia. Olen tähän asti ollut juuri niitä oppilaita, jotka ovat nauttineet (ja yhä nautin) baletin säännönmukaisuudesta ja kurinalaisuudesta.

”The vocabulary and the formal features are always present in ballet. One could see them as the heart of ballet, the part that, according to Forsythe, never gets dated. Therefore I find it a suitable beginning for the re-vitalisation of the art form. It is also the formal vocabulary, which is dealt with in the ballet class. By indicating to the dance students that dancing the vocabulary is artistic practice, and by giving them the traditional vocabulary as an experience of art, we give them the understanding that we are learning a living art form rather than a virtuosic form of gymnastic movement on top of which a later artistry can be built.”
-Paula Salosaari-

Paula Salosaari rakentaa väitöstutkimuksessaan tieteellistä pohjaa opetusmetodologialleen, jota hän kutsuu nimellä multiple embodiment. Tutkimusprosessin aikana hän testaa menetelmiään löytäen oppimisen esteitä ja nähden tanssijoiden valaistumiskokemuksia. Minulle väitöskirjan lukeminen oli todella miellyttävä kokemus, joka selitti merkittävällä tavalla Salosaaren opetustapaa ja avasi aivan uudella tavalla baletin mahdollisuuksia. Kysymyksenä heräsi se, mitä Salosaari itsekin esittää jatkotutkimuksen aiheeksi: Minkä ikäisille tanssinopiskelijoille tämä opetustapa parhaiten soveltuu? Millaiset olisivat pitkän aikavälin opetustulokset?

”All teaching aims at eventually producing culturally aware and active agents in ballet. This does not mean that students spend all classroom time interpreting and composing. But it does mean certain attitudes in teaching. It means keeping the goal in mind from day one. It means opening attention to various motivations in the same movement as early as possible in the learning. It means always respecting questioning of the tradition when the experience of the learner so demands. It means a dialogical relationship between teacher and learners so that individual voices are accepted.”
-Paula Salosaari-

Suomen Kansallisbaletti: Bella Figura

Neljä luonnekuvaa
Koreografia: George Balanchine
Musiikki: Paul Hindemith

In the Middle, Somewhat Elevated
Koreografia: William Forsythe
Musiikki: Thom Willems

Bella Figura
Koreografia: Jiři Kylián
Musiikki: Lukas Foss, G.B. Pergolesi, Alessandro Marcello, Antonio Vivaldi, Giuseppe Torelli

Suomen Kansallisbaletti esittää kolmen nykybalettiteoksen kokonaisuutta nimellä Bella Figura. Illan viimeiseltä koreografialta lainattu nimi sopii hyvin kuvaamaan tätä tarjontaa, koska kauniita kehoja on nähtävillä alusta loppuun asti.

Ensimmäisenä lavalle saadaan George Balanchinen vuodelta 1946 oleva Neljä luonnekuvaa (The four temperaments). Balanchinen uran alkuaikojen teos on balettihistoriallisesta näkökulmasta mielenkiintoista katsottavaa ja erittäin sopiva aloittamaan nykybaletti-illan. Neljän luonnekuvan perustana on antiikin Kreikan humoraalioppi, jonka mukaan keho koostuu neljästä perusnesteestä (keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima) ja joiden tasapaino määrittää ihmisen terveydentilaa ja temperamenttia.

Minun täytyy myöntää, etten ole mikään varaukseton Balanchinen fani, eikä Neljä luonnekuvaa minusta myöskään sellaista tehnyt. Tanssi on kaunista ja mielenkiintoista – erityisesti tutkiva ote off-balancen käyttöön partneroinnissa – mutta siinä on jotain unettavaa. Teos etenee tasaisena virtana kauniita kuvia, mutta harvat hetket oikeastaan todella sykähdyttävät. Tanssijat esittävät teknisesti siistiä liikettä, mutta minulle jäi tunnetasolla tyhjä olo. Jäin miettimään oliko koreografia harjoiteltu kiireessä ja jäikö jotain laadullisesti viimeistelemättä, koska tanssijat tuntuivat etäisiltä.

Eniten odottamani koreografia oli toisena nähty William Forsythen In the Middle, Somewhat Elevated vuodelta 1987. Olen katsonut paljon pätkiä tästä teoksesta videolta ja halunnut jo pitkään nähdä sen kokonaisuudessaan lavalla. Siten olinkin aivan pitelemättömissä, kun Suomen Kansallisbaletti julkistaessaan tämän kauden ohjelmistoa ilmoitti esittävänsä sen.

Thom Willemsin monotoniseen elektroniseen musiikkiin tehty koreografia ei noudattele orjallisesti perinteistä draaman kaarta. Tanssi ja musiikki alkavat täysillä ja täysillä tykitetään viimeiseen iskuun asti. In the Middle, Somewhat Elevated on orgastisen tyydyttävää teknistä virtuositeettia ja balettia vaikuttavalla sykkeellä. Lava on riisuttu sivuverhoistaan ja yhdeksän tanssijan menemiset ja tulemiset ovat kiinteä osa esitystä. Soolot, duetot ja ryhmäunisonot limittyvät toisiinsa – kokoajan tapahtuu, jokapuolella. Tekee mieli katsoa kaikkia samaan aikaan ja jokaista erikseen. Välillä osa tanssijoista seisoo lavan reunalla toistamassa liikesarjoja. Asettelu on aivan kuin harjoitussalista, jossa vuoroaan odottavat tanssijat markkeeraavat materiaalia läpi ja tämä oli minulle hyvin koskettava kuva.

Kaikki tanssijat ylittivät odotukset ja tekivät virheetöntä työtä lavalla. Erityisesti haluan kuintekin mainita vaikuttavan Eun-Ji Han, jonka pienen olemuksen käsittämätön liikelaajuus oli todella huikeaa katsottavaa. Ha nousi upeasti esille etenkin duetoissa. Seuranani olleet ammattimuusikot olivat hieman pettyneitä musiikkiin, koska se ei kehittynyt tai kasvanut teoksen edetessä. Itse kuitenkin jollain selittämättömällä tavalla pidin melko muuttumattomasta ja hakkaavasta musiikista sekä koin sen nivoutuvan hienolla tavalla yhteen liikemateriaalin kanssa. Musiikkia kieltämättä soitettiin hieman liian lujaa, mutta toisaalta koin myös omana elämyksenään sen, että kovimmat ääniaallot tuntuivat kehossa asti.

Forsythe onnistui saavuttamaan hyvin korkeat odotukseni. Helsingin Sanomien artikkelissa harjoituttaja Kathryn Bennetts sanoo teoksesta tanssijoille ”monet ovat selvinneet tästä hengissä”. Tämän kommentin ymmärtää viimeistään siinä vaiheessa, kun katsoo tanssijoita esityksen loputtua. Trikooasuissa näkyy kunnioitettavat hikiläikät ja tanssijoiden iho kiiltää kosteana – ei jää epäilystäkään etteikö lavalla olisi annettu aivan kaikkensa. Silti tanssi ei näytä kuntosaliharjoitukselta vaan hyvin loogiselta ja teknisen taituruuden siivittämältä teholta. Puvustus kaikessa yksinkertaisuudessaan teki myös oikeutta tanssijoille – naisten avoselkäiset asut antoivat mahdollisuuden nauttia siitä loputtoman kauniista työstä mitä tanssija tekee selkänsä lihaksilla. In the Middle, Somewhat Elevatedissa itse liikkeen mielenkiintoisuus vetoaa minuun erittäin vahvasti ja jotain tällaista – omalla näkökulmallani maustettuna – haluaisin itse pystyä luomaan.

Illan nimiteos Bella Figura, Jiři Kyliánin koreografia vuodelta 1995, oli kronologisen esitysjärjestyksen viimeinen. Bella Figura käsittelee transformaatiota, siirtymää, ja siihen liittyvää välitilaa. Ajatukseen pääsee kiinni heti alusta, koska alkua ei oikeastaan ole. Tanssijat tulevat lavalle lämmittelemään yleisön siirtyessä väliajalta takaisin katsomoon ja jossain vaiheessa – viimeistään nude-värisiin alushousuihin pukeutuneen miestanssijan tullessa lavalle – huomaa esityksen oikeastaan olevan jo käynnissä.

Bella Figura vaikuttaa koostuvan erilaisista kohtauksista, joita rytmittävät oikeastaan enemmän esiintyjän kuin lavasteen roolissa olevat verhot. Ne liikkuvat epätyypillisesti rajaten näkymää yllättävillä tavoilla. Tanssijat ottavat myös fyysisesti verhot osaksi esitystä tanssimalla niiden kanssa. Alussa on visuaalisesti upea hetki, kun verhon takana oleva tanssija pitää yläosatonta naistanssijaa ilmassa verhon läpi. Naistanssija vaikuttaa hetkittäin leijuvan ilmassa ja toisaalta olevan hyvin haavoittuvaisena jonkin vieraan, tuntemattoman ja näkymättömän otteessa. Emotionaalinen jännite on käsiintuntuvan voimakas ja liikkuu teoksen aikana herkän koskettavasta myös huumorin puolelle.

Pohdin aiemmin alastomuuden käyttöä tanssissa ja pyörittelen asiaa yhä usein mielessäni. Bella Figurassa näin mielestäni hyvin vaikuttavia hetkiä, joiden kokeminen ei olisi ollut mahdollista, elleivät tanssijat olisi olleet yläosattomissa. Mielestäni rintavan tanssijan hyppiminen voi olla kivuliaan näköistä ilman asianmukaisesti tukevaa vaatetusta ja siten olen ehkä leimannut rintojen liikkeen mielessäni jotenkin epätoivottavaksi. Kyliánin teoksessa kuitenkin on laadultaan sellaista liikettä, joka teki yläosattomilla naistanssijoilla rinnan liikkeen tavallaan aivan uudeksi liikkeen tasoksi. Kehon osaksi, joka voi liikkua itsellisesti kuten raajat tai pääkin. Toinen mielenkiintoinen havainto oli kaikkien tanssijoiden ollessa yhdessä lavalla pukeutuneina punaisiin hameisiin. Vaikka paljas ylävartalo teki tanssijoiden sukupuolet harvinaisen selkeäksi, näin heidän yhteinäisenä liikkuvan joukkonsa sukupuolettomana. Barokkimusiikki ja hovitanssimainen liikehdintä antoi vielä mielestäni lisäkontrastia tähän kokemukseen.

Bella Figura nostaa tunteet pintaan ja on visuaalinen nautinto. Viimeisen kohtauksen tapahtuessa elävän tulen valaistessa lavaa tuntuu kaikki olevan juuri tässä hetkessä ja teoksen maalimaan haluaa jäädä kuin musiikin vaimennuttua vielä tanssimaan jäävä duetto.

Dramaturgisesti tämä kolmen tanssin kattaus on juuri oikeaan järjestykseen laitettu kokonaisuus, jonka voi käydä katsomassa läpileikkauksena nykybalettiin, näkymänä Suomen Kansallisbaletin monipuoliseen osaamiseen tai ansiokkaana yliannostuksena aisteille. Bella Figura -teossarja kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus.