Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio

Koreografia ja ohjaus: Jarkko Partanen
Teksti ja dramaturgia: Anni Klein
Valo- ja visuaalinen suunnittelu: Samuli Laine

Yksi ANTI-festivaalin päätapahtumista oli Väinölänniemen stadionilla esitetty Jarkko Partasen Fields of Glory. Helsingin Juhlaviikoilla ensiesitetty teos tehtiin uuden yhteisön kanssa Kuopioon, mutta esittelyvideoiden perusteella dramaturgia on pääasiassa samanlainen kuin Helsingissä.

Esiintyjät saapuvat stadionille yksitellen, kuin vahingossa tai eksyneinä. Yksilöistä muodostuu joukkoja, jotka kokoontuvat suorittamaan pieniä sankaritekoja: kellahduksia korkeushyppypatjalle ja pyllähdyksiä pituushypyn hiekkalaatikkoon. Suoritusten merkitys urheilussa pyritään karnevalisoinnin kautta mitätöimään ja ehkä samalla nostamaan esiin vaihtoehtoisia toteutustapoja – kuten hautaamaan pituushyppääjä hiekkaan. Tunnelma tuntuu tavoittelevan jonkinlaista kaikkien hyväksyntää, mutta itselleni nousevat lähinnä mieleen kiusalliset muistot peruskoulun urheilukisoista. En syty täysin urheilun mimikointiin vaan kaipaisin ronskimpia ylivetoja.

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Kaipaamani hetki koittaa yksinäisen, ehkä hieman tärähtäneen, cheerleaderin ilmestyessä keskelle stadionia. Viheriön keskellä estottomasti ketkuttava yhden naisen huutosakki on tarpeeksi korni ollakseen hauska. Myös muu katsojakunta tuntuu lämpiävän tälle kylmässä vesisateessa miljoonan dollarin hymyä väläyttelevälle maanikolle.

Laura Haapakankaan suunnittelemat pastellinsävyiset puvut tuovat mieleen painajaisen 80-luvusta ja tunnelmaa vahvistaa 80- ja 90-luvun taitteelta kuulostava elektroninen musiikki. En tiedä ovatko nämä periodiviittaukset puhdas vahinko vai osa suunnitelmaa, mutta kieron yhteenliittymän siitä toki saisi lapsuuteni olympialaisiin aikana ennen Berliinin muurin murtumista, jolloin Caster Semenya ei olisi noussut mitenkään merkittävästi esiin monien naisurheilijoiden keskuudesta. Toisaalta ehkä silloin urheilijat eivät olleet vielä niin samasta muotista veistettyjä kuin tänä päivänä.

Fields of Glory

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Teoksen ehdoton kliimaksi on kulta-asuisen esiintyjän ilmestyessä keskelle stadionia ja ambient-musiikin muuttuessa tuhdilla biitillä höystetyksi kiksuksi. Esiintyjen tähänastinen vaisu olemus putoaa hetkessä kaikkien alkaessa tanssia villisti ja tunnelma leviää katsomoon asti. Valkoisiin alusasuihin riisuutuvat esiintyjät näyttävät hyvältä piirtyessään vasten tummanvihreää nurmikkoa. Loppua kohden teos rauhoittuu tasaisesti muotoutuviksi kuvioiksi, jotka tuovat esiintyjät yhteen ja toimimaan yhdessä. Rauhallisuudesta huolimatta jännite pysyy alkua paremmin ja kantaa loppuun asti.

Fields of Gloryn esiintyjissä oli Kuopiossa sekä ”tavallisia” ihmisiä että tanssin ammattiopiskelijoita. Näitä ryhmiä ei kuitenkaan lähdetty koreografisesti erottelemaan, mikä palvelikin teoksen ilmapiiriä. Toisaalta urheilustadionin mahdollisuuksia käytettiin melko säästeliäästi ja etenkin ensimmäisen puoliskon osalta tapahtumat olivat paljolti odotettavissa olevia. Tunnelma on suurelta osin miellyttävä, sellaisella tavalla miellyttävä kuin villasukissa kävely kotona, ja itse kaipaan yleensä teoksilta jonkinlaista spektaakkelihenkeä. Toki Fields of Gloryn tavoitteet ovat hyvin päinvastaiset ja niin se päätyykin osoittamaan minulle kuuluvani siihen citius, altius, fortius -klaaniin.

View this post on Instagram

Jarkko Partanen: Fields of Glory @antifestival

A post shared by Jeriko Fox (@ledanseurterrible) on

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)

Sulkekaa kännykkänne. Teidät johdatellaan paikallenne pienissä ryhmissä. Seisokaa paikallanne koko esityksen ajan, älkää istuko. Tämä on teidän oman turvallisuutenne vuoksi. Jos joudutte poistumaan kesken esityksen, poistukaa taakse. Siellä on pimeää.

Näillä sanoilla nuori nainen johdattaa minut ja muutaman muun pimeään parkkihalliin lähellä Kuopion rautatieasemaa. Huomaan olevani yllättävän jännittynyt. Ihon pinta väreilee enkä ole varma johtuuko se enemmän odotuksentunteesta vai viileästä parkkihallista. Nainen vie meidät parkkihallin alakertaan, jonka vastakkaisessa päädyssä näkyy auton takavalot ja kuuluu jonkinlaista huminaa. Jostain mielen kätköistä lävähtää kuva häkämyrkytysitsemurhan tekemisestä pakokaasulla. Tilanteen salamyhkäisyys ja vähäiset virikkeet saavat aivot käymään ylikierroksilla.

Kolmen auton valokeilojen keskelle on tehty tatami-neliö, jonka ympärille katsojat asettuvat seisomaan. Tunnelma omaakin autoani vanhemman Peugeotin, Volkswagenin ja kauppakassimaisen Kian ympärillä on kuin pikkukaupungin pillurallissa. Ihmiset kerääntyvät tiiviiksi ympyräksi ja odotuksen voi tuntea ilmassa. Kaiken ulkopuolelleen sulkevassa massassa on jotain uhkaavaa ja vihamielistä.

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)
Copyright © 2015 Pekka Mäkinen

Autojen valot sammuvat yhdellä iskulla ja täydellisessä pimeydessä kuulee jonkun liikkuvan. Valojen syttyessä räväkästi seisoo tatamin keskellä Heather Cassils alastomana kouristuksenomaisessa asennossa. Autojen radioista alkaa soida venäjän- ja suomenkielisten musiikkien ja puheohjelmien kakofonisia katkelmia. Cassilsin lihakset kiristyvät äärimmilleen hänen taistellessaan näkymätöntä voimaa vastaan. Hyvin nopeasti liikkeen alkaa tunnistaa eräänlaiseksi taistelukoreografiaksi, jonka toinen osapuoli jää katsojan mielikuvituksen täytettäväksi. Cassils vääntäytyy kivuliaisiin asentoihin, tulee heitetyksi seinää vasten, kuristetuksi, raiskatuksi ja kaadetuksi auton konepellille. Merkillepantavaa on, ettei hän missään vaiheessa huuda, koska olisiko huutamisesta mitään apua? Ympärillä seisova ihmismassa pysyy liikkumattomana muurina, passiivisuudessaan tapahtumat hyväksyvänä. Äänenkäyttö on hienovireisempää ähinää ja älähdyksiä. Ja missään vaiheessa Cassils ei alistu, vaan vääntää vastaan, yrittää lyödä takaisin tai juosta karkuun.

The Powers That Be (210 Kilometers) viittaa Kuopiosta 210 kilometrin päässä olevaan Venäjän rajaan ja siihen miten radikaalisti tuon rajan toisella puolella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtelu muuttuu. Muutaman metrin viiva tyhjäksi parturoitua metsää määrittelee sen, tuletko kohdatuksi ihmisenä vai joudutko valtiovallan ja lynkkaajajoukkojen mielivaltaisen käytöksen kohteeksi. Heather Cassils asettaa tämän epäkiitollisen näyn suomalaisten katsojen eteen hyvin fyysisellä esityksellään. Hänen hyvin erottuvat lihaksensa palvelevat teoksen aggressiivisuutta, koska voimankäytön äärimmäisyys on helposti luettavissa kehosta. Nykytaiteen pakkomiellettä alastomuuteen kritisoivana olen sitä mieltä, että tässä teoksessa alastomuus on perusteltua. Se asettaa Cassilsin vielä haavoittuvampaan asemaan ja antaa mahdollisuuden nähdä kaiken esitykseen ladatun fyysisyyden.

Yksi kiinnostavimmista elementeistä on kuitenkin yleisön suhde esitykseen. Katsojat ovat tavallaan osa dramaturgiaa hiljaisen hyväksynnän läsnäolollaan. Huomasin itse taistelevani jatkuvasti vastaan sitä mielihalua, että kävelisin tatamille ja lopettaisin Cassilsin kidutuksen. Ei siksi, että esitys olisi ollut vasenmielinen, vaan minulla oli pakottava tarve tehdä jotain ja puuttua tällaiseen kohteluun. Vaikka vastapuolta ei ollutkaan olemassa.

Teoksen lopussa autojen valot taas sammuvat ja Cassils jää hetkeksi taistelemaan pimeyteen, kunnes hoippuu pois paikalta. Esitys toi väkivaltaisuudessaan mieleen transsukupuolisen Brandon Teenan elämään perustuvan elokuvan Boys Don’t Cry. Voimakkaista hetkistä huolimatta teoksen rakenne on hieman yksipuolinen. Se ehkä lataa itseensä hieman kohtuuttomia odotuksia. Kuitenkin Heather Cassilsin sanoma on selkeä ja vahva. Ja tavallaan dramaturginen karuus sopii aiheeseen, koska katsojan halua ehyeeseen draaman kaareen ei palvella väkivaltatilanteissa. Silti jäin toivomaan The Powers That Be (210 Kilometers) -teokselle jatkoa, vaikka lopun tyhjyydessä olikin jotain hyvin painavaa.

Heather Cassils: Inextinguishable Fire

Vuonna 2014 ensimmäisen ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon voittanut Heather Cassils on tänä vuonna ANTI-festivaalin pääesiintyjänä – jos näin sopii sanoa. Kanadasta lähtöisin oleva ja nykyään Los Angelesissa asuva Cassils on monella tapaa kiinnostava persoona. Tutustuin hänen taiteeseensa ensimmäisen kerran kuunneltuani hänen luentoaan samaisella festivaalilla vuonna 2012. Silloin teemana oli seksuaalisuus ja sukupuolisuus, joka onkin usein esiintyvä juonne Cassilsin taiteessa. Olen ymmärtänyt Cassilsin määrittelevän itsensä transsukupuoliseksi tai trans-ihmiseksi, vaikka ehkä asian mainitseminen ylipäänsä on hieman irrelevanttia. Keskeisempää on Cassilsin taiteen toiminen eräälaisena queer-aktivismin välineenä erityisesti sukupuolivähemmistöjen kokemaa väkivaltaa vastaan. Kuitenkin Cassils on henkilönä mielestäni kiinnostava sekä sukupuolikäsitteiden laajentajana että hyvin älykkäänä ja visuaalisena taiteilijana.

ANTI-festivaali tai koko nimeltään ANTI Contemporary Art Festival on ainutlaatuinen nykytaiteen ja erityisesti performanssitaiteen ja live artin tapahtuma Kuopiossa. Festivaalin tapahtumat ovat pääasiassa ilmaisia ja monet levittäytyvät kaupunkitilaan vieden taidetta erilaisiin ympäristöihin. Vaikka kyseessä ei suoranaisesti olekaan tanssitapahtuma niin live art -teoksilla on selkeä kosketuspinta fyysisenä esittävänä taiteena tanssitaiteeseen. Mielestäni ANTI-festivaalin positiivisin anti (niin, juuri se) on taiteen tavoitettavuuden parantaminen. Valtavirrassa vähemmän tunnetut nykytaiteen muodot kohtaavat tavallisen kadullakulkijan suunnitellusti tai joskus yllättäenkin.

Heather Cassils: Inextinguishable Fire Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Heather Cassils: Inextinguishable Fire
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Olin käynyt tänään taas kuulemassa Cassilsia (ja muita festivaalin taiteilijoita) ANTI-seminaarissa ja päätin sen innoittamana lähteä illalla katsomaan hänen videoteostaan Inextinguishable Fire. Kuopiolaisen kerrostalon seinään projisoitu teos toi paikalle joitakin kymmeniä asiaan vihkiytyneitä sekä kourallisen ohikulkijoita. Cassils kertoi videon inspiraationa olleen saksalaisen Harun Farockin vuoden 1969 samanniminen videoteos, joka käsittelee napalmin uhrien kärsimyksiä. Cassils vertaa kyvyttömyyttä samaistua vietnamilaisten asemaan siihen etäisyyteen, jota tänäpäivänä koemme suhteessa välimerellä hukkuviin pakolaisiin. Hän haluaa videollaan esittää taiteen muodossa väkivallanteon sytyttämällä itsensä palamaan.

Phantom-kameralla kuvattu 14 sekunnin polttostuntti on 1000 frameratella saatu venytettyä 14 minuutin mittaiseksi. Suojapukuun puettu Cassils on aluksi takkavideomaisen rauhoittava näky liekkien alkaessa hitaasti ympäröidä häntä. Tuli on visuaalisesti kaunis elementti ja pyhimysmäisessä asennossa seisova Cassils on eleettömyydessään etäinen. Kuitenkin tunnelma muuttuu hänen räpäyttäessä hitaasti silmiään ja samalla koko kuva muuttuu enemmän eläväksi. Alan tulla tuskallisen tietoiseksi miten kuuma liekkien keskellä on ja en voi olla ajattelematta netissä näkemiäni kuvia itsensä protestina sytyttäneistä buddhalaismunkeista.

Kameran vetäytyessä kauemmas ja paljastaessa kokoajan hieman laajempaa kuvaa Cassilsista ja hänen ympäristöstään video tuo mieleen lisää merkityksiä. Alun musta tausta on pitänyt fokuksen tiukasti Cassilsissa, mutta pian sen reunoilta alkaa näkyä auringonlaskun kuva. Taivas ja taiteilija palavat kirkkaana liekkinä vain sammuakseen lopulta pimeyteen. Lopulta taustan ympäriltä paljastuu myös studion välineistöä ja avustavaa henkilökuntaa. Cassils alkaa kaatua eteenpäin ja syöksyy vatsalleen maahan kuin hitaasti romahtava kerrostalo. Molemmilta puolilta kuvaan ilmestyvät avustajat sammuttamaan maassa makaavaa Cassilsia. Hänen peityttyään savuverhoon alkaa video pyöriä takaperin takaisin kohti alkua.

Voimmeko todellisuudessa perua tehtyjä asioita? Kuin tyhjä anteeksipyyntö napalm-pommituksista, imevät jauhesammuttimet savun Cassilsin ympäriltä ja liekit hyökkäävät uudelleen hänen kimppuunsa. Ja hän näyttää siltä kuin tietäisi – kuten me katsojatkin – miten tässä käy.

Arvasin saavani nähdä jotain visuaalisesti tyydyttävää, mutta pohdin aluksi olisiko Hollywood-stuntti itsellisenä taidetoksena tarpeeksi antoisa. Yllätyin kuitenkin siitä miten paljon ajatuksia Heather Cassilsin Inextinguishable Fire herätti puolituntisen esityksensä aikana. Neljännen ulottuvuuden ulkoilmaesitykseen olisi voinut saada vielä polttamalla nuotiota lähettyvillä. Kehoni jäi kaipaamaan kokonaisvaltaista kokemusta vielä hajun osalta.

Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen: Panopticon

Koreografia ja esiintyjät: Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen

Filosofi Jeremy Bentham kehitti 1700-luvulla pyöreän vankilamallin, jonka keskellä sijaitsee valvontatorni. Yksityisyyden minimoiva, kaikkiin selleihin suoran näkymän tarjoava systeemi on nimeltään Panopticon, kaikkinäkevä. Minun sukupolveni versio Panopticonista olisi OZ-televisiosarjan Emerald City – vankilaosasto, jonka seinät ovat läpinäkyviä.

Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen viittaavat teoksensa nimellä yhteiskunnan tilaan, jossa kaikki ovat jatkuvan tarkkailun alla. Vaikka emme elä aivan orwellilaisessa valvontayhteiskunnassa, on länsimainen ihminen kenties jatkuvasti enemmän julkista omaisuutta. Toisaalta teemme sen itse jakamalla elämäämme Facebookissa ja Twitterissä, mutta Yli-Maunula ja Tuukkanen kääntävät katseensa ehkä enemmän mainosmaailman luomaan kuvaan siitä millaisia meidän pitäisi olla. Saatamme naureskella ja kauhistella Pohjos-Korean virallista kantaa hyväksyttävästä hiustyylistä samalla kun omat muotilehtemme julistavat vastaavaa sanomaa demokraattisen yhteiskunnan hyväksymässä muodossa.

Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Panopticonin rakenne on kohtausmainen – jopa siinä määrin, että välillä alkaa kaivata selkeämpää kausaliteettia tai soljuvampia vaihtoja. Toisaalta tämän koreografisen valinnan voi nähdä myös kommenttina ihmisen julkisten roolien tietoisesta vaihtamisesta. Uusi peruukki päähän ja menoksi.

Aloituskohtaus on visuaalisesti hieno ja laavalamppumaisella tavalla hypnotisoivaa katsottavaa. Yli-Maunula ja Tuukkanen makaavat peilien alla niin, että heistä näkyvät vain jalat, jotka heijastuvat myös peilistä. Hieman samaan oliomaisuuteen viittaavat kohtausten välillä nähtävät videoprojisoinnit, joissa kuvaa on vääristetty tavanomaisilla efekteillä.

Toinen erityisen ilahduttava kohtaus on selkeä viittaus tämän hetken fitness-kulttuuriin. Tuukkasen ja Yli-Maunulan muotoillessa kehojaan värikkäillä kinesioteipeillä nousee kauniista lavakuvasta esiin ajan hengen absurdius. Toiset ampuvat yli suorittamalla liikunnallista elämäntapaa fundamentalistisen uskovaisesti ja toiset verhoavat imagonsa painesukilla ja kinesioteipillä jaksamatta juosta sitä ensimmäistäkään kilometriä. Naisten rento jutustelu teippailun lomassa liikkuu jossain komedian ja itseironian välillä. Pidän itse lavalla puhuttaessa joko viimeistellyn teatterimaisesta esittämistavasta tai hyvin arkisesta läsnäolosta. Jostain syystä puhuvat tanssijat putoavat mielestäni usein edellämainittujen välimaastossa olevaan kiusallisen puoliesittävään tyyliin. Tätä ongelmaa ei onneksi Yli-Maunulan ja Tuukkasen kohdalla ilmene vaan he ovat jotenkin kiinnostavan suoria, selkeitä ja välittömiä.

Teippauskohtaus jatkuu 15 minuutin juoksujaksolla, jonka alkaessa tulee katsomossa pyöräyteltyä silmiään. Kellon lävähtäessä pyörimään taustalla mietin, että aikovatko ne nyt todellakin vain juosta seuraavat 15 minuuttia. Kohtaus kääntyy kuitenkin monella tapaa kiinnostavaksi. Tuukkasen juostessa kevyellä askeleella näyttää Yli-Maunulan meno joltain aivan muulta. Ilmeisesti polviongelmista kärsivä taiteilijaprofessori linkuttaa menemään käsittämättömällä pakkomielteellä ja loppua kohden liikkeestä näkee, ettei leikkauspöydälle jouda kohta pelkästään polvi vaan seuraavaksi myös lonkka. Musiikkivalinnat alkavat suorastaan naurattaa, koska tunnistan itseni niin selkeästi. Tuhdilla bassojytkeellä varustettu tehopoppi on parasta juoksumusiikkia. Välillä Tuukkasen ja Yli-Maunulan välillä tuntuu olevan jopa kilpailutilanteita ja ilmeet ovat paljonpuhuvia.

Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen kävivät esitystä ennen koulullamme puhumassa teoksesta sekä omasta toiminnastaan taitelijana. He kertoivat ajatuksistaan muotilehtien käyttämästä väkivaltakuvastosta sekä esittelivät myös tätä kuvamateriaalia (katseltavissa heidän Pintrest-galleriastaan), joka on osaltaan inspiroinut teoksen maailmaa. Panopticonin loppupuolella näitä kuvia nähdään Yli-Maunulan ja Tuukkasen esittäminä välähdyksinä. Olen itse zombi- ja gore-elokuvien ystävä, joten pidän tarantinolaisesta visuaalisesta väkivallasta (laajemmin siitä miksi kuolema valkokankaalla kiehtoo voi lukea Outi Hakolan väitöskirjasta). Näin ollen ensin pidin oikeastaan kiehtovana katsella Tuukkasen ja Yli-Maunulan tekeytyvän murhatuiksi tai kuoleviksi. Vaikka minulle kyseinen kuvasto on kiinnostavaa, alan kuitenkin miettiä miten tervettä on kasvaa tällaisten muotikuvien maailmassa. On eri asia päättää haluta katsoa jotain kuin altistua sille haluamattaan tai ymmärtämättä ilmiötä.

Teoksen loppukohtaus ilmapallopäisine humanoideineen tuntuu hieman irralliselta, vaikka viittaukset kehonmuokkauksen loputtomuudesta ovat tunnistettavissa. Panopticon tarjoaa jokatapauksessa miettimisen aihetta ja vaikuttavia visuaalisia hetkiä, jotka koen sen keskeisimmiksi ansioiksi.

Johanna Tuukkanen: Map of Scars

Koreografia: Johanna Tuukkanen
Musiikki ja äänet: Tatu Metsäpelto
Tanssijat: Sannamaria Kuula, Tuovi Rantanen ja Pirjo Yli-Maunula

Mielenkiintoni herää lähes väistämättä, kun aiheena ovat arvet. En tiedä onko kohtuuttoman itsekeskeistä sanoa aiheen olevan minulle hyvin henkilökohtainen, koska jokaisella meistä on arpia – henkisiä ja fyysisiä. Minulla arvet ehkä ovat olleet kuitenkin tavallista keskeisemmässä roolissa jokapäiväistä elämää hoidettuani laajoja arpialueita useiden kuukausien ajan ympärivuorokautisesti silikonisidoksilla, painevaatteilla, rasvalla ja öljyllä sekä plastiikkakirurgien ja toimintaterapeuttien merkittävällä työpanoksella. Odotin siis hyvin mielenkiinnolla miten Johanna Tuukkanen on teemaan tarttunut, mutta olin aiheen läheisyyden vuoksi jotenkin myös varuillani.

Yleisö on sijoitettu näyttämön kahdelle vierekkäiselle laidalle L-kirjaimen muotoon. Eräänlaisina lavasteina toimivat katosta roikkuvat paksua väritöntä muovia olevat sermit, jotka tuovat mielikuvan teurastamosta – sellaisena kuin ne amerikkalaisissa kauhuelokuvissa näytetään. Sermit jakavat lavan niin, että eri katsomon osista avautuu erilainen näkymä lavalle ja mistään kulmasta ei näe kerralla kaikkea.

Teos jakautuu selvästi kolmeen osaan. Alussa tanssijat ovat jopa melko virallisen oloisia, mutta alkavat verkkaisesti liikkua ja riisuuntua. Tässä vaiheessa näin parhaiten Pirjo Yli-Maunulan, joka riisuessaan päällysvaatteita, silmälaseja ja koruja tuo mieleeni juhlista kotiin palanneen ihmisen. Aamuyön ja olotilan humalan ja krapulan välimaastosta. Äänimaailma kasvaa hitaasti musiikillisemmaksi ja tanssijat maalaavat jotain ihoonsa sekä alkavat liikkua oman sermien rajaaman tilansa ulkopuolille sekä ottaa kontaktia toisiinsa. Map of Scars lähtee hyvin rauhallisesti liikkeelle, mutta tempo alkaa jossain vaiheessa kiihtyä. Tunnelma muuttuu melankolisesta riehakkaaksikin, välillä puhutaan ranskaa ja yleisö alkaa reagoida huvittuneesti.

Melko yllättäen tilanne vaihtuu, kun Yli-Maunula esittelee Sannamaria Kuulan rinnassa olevan arven. Tätä seuraa joukko arpimonologeja – tai dialogeja – joiden aikana tanssijat maalaavat arpien paikat kehoonsa. Osa tarinoista liittyy sairauteen, osa tanssivammoihin, kännisekoiluihin, raskauteen, sydänsuruihin…mistä kaikesta ihminen voi arpia saadakaan kehoonsa ja mieleensä. Tanssijat ovat hetkittäin hyvin lähellä yleisöä ja puhuvat ennemminkin juttelevaan sävyyn kuin replikoivat. Puhe kiihtyy kaikkien kolmen kertoessaan samanaikaisesti omia tarinoitaan ja lopulta hiipuu. Tanssijat riisuutuvat täysin alasti ja liikkuvat jonkin aikaa, kunnes kerääntyvät yhteen ja teos vaimenee loppuun.

Map of Scars herätti paljon ajatuksia, joita piti hieman sulatella mielessään ennen kuin oli aivan varma mitä oli äsken nähnyt. Mahdollisuuksien mukaan aion kysyä jossain vaiheessa taiteilijoilta hieman heidän työprosessistaan, koska haluaisin oman oppimiseni kannalta tietää miten tästä teoksesta tuli juuri tällainen. Jotkin asiat olivat pieniä – kuten se miksi tanssijat puhuivat välillä liikkuessaan ranskaa. En kuullut aivan kaikkea mitä he sanoivat, mutta lauseissa tai keskustelussa ei vaikuttanut olevan järkeä.

Alastomuus kaikessa luonnollisuudessaan herättää usein kysymyksiä ja sen takia sen käytölle usein on tai ehkä ainakin oletetaan olevan syy. Minua on itseäni on lähiaikoina kiinnostanut ne rajat kuinka paljon tanssijan kehoa on soveliasta näyttää ja missä yhteydessä. Alastomuus ja riisuuntuminen ovat siinä suhteessa mielenkiintoisia, että katsoja nimensä mukaisesti tulee katsomaan esitystä. Kulttuurillisista, kasvatuksellisista ja ties mistä syistä alastomuutta ja riisuuntumista ei kuitenkaan ole yleensä soveliasta katsoa. Siis ihan katsomalla katsoa.

Olen työskennellyt terveydenhuollossa ja siten alastoman kehon näkemisessä ei ole minulle mitään uutta tai ihmeellistä. Kuitenkin yllätyksekseni huomasin aluksi tanssijoiden riisuunnuttua alusvaatteisilleen katsovani heidän jalkojaan ja välttäväni katsomasta vartaloa tai kasvoja. Tämän huomattuani aloin tietoisemmin katsoa – kaikkea. Lopulta tuntui, että itseasiassa tanssijoiden alastomuus vei jollain tavalla syvemmälle katsomisen kokemukseen ja siihen miten minä katson. En tiedä oliko tämä koreografin tarkoituksena, mutta vaikutus oli aika merkittävä. (Tiedän Helsingissä jonkin aikaa sitten esitetyn teoksen, jossa tanssijat – ja yhdessä esityksessä yleisökin – oli alasti. Sen teemana oli käsittääkseni jollain tasolla tämä katsominen, mutta en nyt mene aiheeseen enempää, koska en itse nähnyt tuota teosta.)

Arpien tarinat ovat aina kiehtovia ja jäin miettimään miksi. Ehkä se johtuu siitä, että niihin liittyy lähes poikkeuksetta kipua, menetyksiä, epäonnistumisia… Pohdin myös millaista olisi kertoa omista arvistaan. Ajatus ensin tuntui hauskalta, mutta lopulta aivan kauhistuttavan henkilökohtaiselta. Voin kuvitella tällaisen teoksen rakentamisen olevan henkisesti kuormittavaa ja siitä annan vilpittömät kunnioituspisteeni näille taiteilijoille. En tiedä itseasiassa olivatko kaikki kerrotut tarinat tosia tai tanssijoiden omia kokemuksia. Osa arvista oli yleisönkin selvästi nähtävissä. Jotenkin toivon, että tässä oltaisiin henkilökohtaisen äärellä, koska muuten homma repeäisi ehkä eksploitaation puolelle.

Haluan nostaa vielä esiin muutaman tanssillisesti vaikuttavan hetken Map of Scarsista. Kuula osoitti huikeaa kykyä liikkuessaan jalkaterien ulko- ja sisäsyrjillä teoksen alkuvaiheilla. Tämä tapa edetä oli visuaalisesti vaikuttava ja todennäköisesti tuskallinen. Tanssijoiden riisuessa korkokenkiä jaloistaan koin myös mielenkiintoisia hetkiä katsoessani miten kehon asento muuttui siirryttäessä seisomaan ilman kenkiä. Miten näin pienet asiat voivatkaan olla liikkeellisesti jännittäviä. Kuulan ja Yli-Maunulan tanssiessa varsin intensiivistä duettoa Tuovi Rantanen istui maalaten mustan ympyrän niskaansa. Sen jälkeen hän hyvin hitaasti siveli vettä maalatun alueen päälle, jolloin maali alkoi valua harmaina juovina pitkin hänen selkäänsä. Nämä samanaikaiset asiat olivat molemmat omalla tavallaan hypnoottisia ja aivot yrittivät löytää yhteyttä.

Tämän sekalaisen silppuamisen jälkeen en aivan vieläkään tiedä mitä mieltä olen Map of Scarsista. Osa yleisöstä itki ja usealle varmaan löytyy yhtymäkohtia teoksen tarinoista. Kaikista asioista ei edes tiedä pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Kuten Yli-Maunulan kertomukselle jännerepeämästä kesken sooloteoksen. Jonka hän tietenkin tanssi loppuun. Minkä jälkeen juoksi koko tauon, että pystyisi tanssimaan toisenkin soolon. Kokonaisuudessa oli paljon hyvää, paljon ajatuksia herättävää ja paljon mielenkiintoista. Joiltain osin en tiedä miten eri palaset nivoutuvat yhteen. Pyrkimys näyttäisi olevan jonkinlaiseen katharsikseen: alun epävarmoista liikkeistä täysissä vaatteissa lopun tietoisiin liikkeisiin alasti. Arpien tarinat vaikuttivat jonkinlaisilta tunnustuksilta.

Muistan jonkun ystäväni kerran kertoneen hämmentävästä kokemuksestaan tajutessaan todella, että kaikkien ihmisten sisällä on luuranko. Minulle tuli Map of Scarsista hieman samanlainen kokemus siitä, että minulla on kaikki arpeni vaikka ne eivät aina näy.

Map of Scars on nähtävissä vielä 20.11. Yksin sateessa? -festivaalien yhteydessä Joensuussa ja 01.-02.12. Oulussa.