Maija Mämmi: Rajamailla

Koreografia: Maija Mämmi
Tanssijat: Annamari Eerola, Waltteri Haapaniemi, Mona Immonen, Tiia Laitinen, Noora Luoma, Iiris Peuraniemi ja Henna Saarelainen
Puvustus: Helka Jutila

Copyright © 2016 Maija Mämmi

Copyright © 2016 Maija Mämmi

Vastentahtoisia hahmoja raahataan lavalle. Yksi toisensa jälkeen ne tulevat ja menevät luoden illuusion yli kymmenestä hämärään katoavasta olennosta. Toiminta ei ole väkivaltaista, mutta määrätietoista. Yksilöitä on vaikea tunnistaa toisistaan ja hahmoista tulee vain liikkeidensä muovaamia henkilöitymiä. Intensiivinen tunnelma pakottaa katsomaan joka hetkeä.

Maija Mämmin taiteellinen opinnäytetyö Rajamailla pohjautuu lasten piirtämiin unikuviin ja niistä luotuihin improvisaatioharjoitteisiin. Heti teoksen alkukohtauksessa ilmapiiri asettuu vääjäämättömän liikkeen, Helka Jutilan kauniin puvustuksen ja Veli-Pekka Kurosen hienon valotyön myötä painostavaksi, jännittäväksi ja otteessaan tiukasti pitäväksi.

Teos etenee selkeän kohtauksittaisesti. Todella herkullinen hetki tarjoutuu jo alkupuolella, tanssijoiden istuessa rivissä selin yleisöön ja lähtiessä vuorotellen toteuttamaan liikefraasia pienin variaatioin ja kaanonin keinoin. Kohtauksen rytmitys on taidokas ja tanssijoiden työn kirkkaus on mieluisaa katseltavaa.

Oma tunnelmani hieman lässähtää leikittelevässä kohtauksessa, jonka äänimaailma on koostettu tanssijoiden ääntelystä. Lapsenkaltainen tavujen toistaminen on mielestäni ärsyttävää, vaikka kohtaus on toki liikkeellisesti rakennettu hyvin ja äänimaailma muuten kyllä toimii. Teknisesti ja rytmisesti kohtauksen audio on koostettu hyvin.

Suurimpia kysymyksiä herätti jokaisen nykytanssiopettajan akilleen kantapää eli harjoite, jossa tanssijat muodostavat kehoistaan jonon pintoja, joita pitkin jokainen vuorollaan liikkuu päästä toiseen. Kyseessä on paljon käytetty ja todella hyödyllinen harjoite. Syy, miksi kutsun sitä nykytanssiopettajien akilleen kantapääksi, on, että olen kohdannut monta opettajaa, jotka ovat halunneet sijoittaa tämän elementin teokseen ja se todella harvoin toimii koreografisesti. Vaikka liike on kiinnostavaa niin harjoitus jää katsojalle itseään toistavaksi ja pohdin katsoessani hyvin intensiivisesti miten tämä elementti istuu Mämmin teokseen. Parin ensimmäisen kierroksen jälkeen olin valmis tuomitsemaan kohtauksen aivan liian pitkäksi ja mitään tarjoamattomaksi. Tanssijat saivat kuitenkin mielenkiintoni heräämään uudestaan, kun sulava liikkuminen toisten yli muuttui pikkuhiljaa vähemmän sulavaksi ja enemmän ähkimistä, puhkimista ja kiusaantunutta hihittämistä sisältäväksi. Tanssijoista tuli yllättäen enemmän todellisia ja vähemmän etäisiä. Kohtauksen ehdoton kliimaksi koitti Waltteri Haapaniemen tunkeutuessa lähes väkivaltaisesti tanssijajonon läpi kaikista mahdollisimman hankalista koloista. Liikkeestä tuli jopa eroottista, joka kumpusi yleisöstä huvittuneisuutena, mutta itselleni se näyttäytyi varsin kauniina fyysisyytenä.

Copyright © 2016 Maija Mämmi

Copyright © 2016 Maija Mämmi

Toinen fyysisesti kiehtova kohtaus oli tämän jälkeinen siirtymä, jossa Haapaniemi heittää Tiia Laitisen täysin yllättävästä iskusta väkivaltaisesti kauas itsestään. Haapaniemi tarttuu Laitiseen kerta toisensa jälkeen ja syntyy aggressiivinen duetto, jossa Laitinen on täysin alistettu osapuoli. Mieleeni muistuu hyvin selvästi jokunen vuosi sitten Münchenissä näkemäni Hans Henning Paarin nykytanssiversio baletista Romeo ja Julia. Pidin valtavasti teoksen väkivaltaisista duetoista, esimerkiksi Julian ja hänen isänsä välillä Julian kieltäytyessä naimasta Parisia. Mämmi on hyödyntänyt vastaavaa taisteludueton ajatusta ja visuaalisesti se on upeaa katsottavaa. Duettoon liittyy muitakin tanssijoita ja Laitisen fyysisyys pääsee ihailtavalla tavalla esille. Jossain vaiheessa on tunnistettavissa, ettei tanssija enää yksinkertaisesti jaksa, mutta hänen kimpussaan olevat ihmiset eivät vain lopeta.

Maija Mämmi luo Rajamailla-teoksessa katsojan eteen hyvin voimakkaita visuaalisia hetkiä, jotka eivät ole aina miellyttäviä, mutta sitäkin kiehtovampia. Siirtymiä kohtauksesta toiseen ei juuri selitellä, mutta se ei oikeastaan katsojana minua häirinnyt. Olen nähnyt joitakin aiempia Mämmin koreografioita ja olin rehellisesti sanottuna yllättynyt teoksen korkeasta taiteellisesta tasosta ja avoimen ilahtunut liikekokonaisuuksien taidokkaasta rytmittämisestä, joka on selvästi Mämmin vahvuus. Ensimmäisen vuosikurssin tanssinopettajaopiskelijoista koostuva ryhmä laittaa itsensä todella peliin ja nykytanssiteokseen poikkeuksellisen suuri tanssijaryhmä on hienoa katseltavaa.

Theseus: Rajamailla – Raportti taiteellisesta opinnäytetyöstä

Karoliina Rosenberg & Veera Ahonen: TÄS ME

Konsepti ja tanssi: Veera Ahonen ja Karoliina Rosenberg

Toista kertaa järjestettävä Lähtölaukaus-festivaali polkaistiin käyntiin Kuopiossa Veera Ahosen ja Karoliina Rosenbergin taiteellisella opinnäytetyöllä TÄS ME. Autenttiseen liikkeeseen perustuva teos on ollut jo aiemmin esillä UrbanApa-tapahtumassa Ateneumissa ja olen itse ollut näkemässä syksyllä demoversion Kuopiossa.

Ahonen ja Rosenberg kiinnostuivat ajatuksesta viedä autenttinen liike esitysmuotoon tehtyään harjoitteita kaupunkitilassa ja saatuaan ohikulkijoilta kiitoksia ”esityksestä”. Autenttinen liike on metodi, jossa liikkuja toteuttaa kehostansa lähtevää liikkumisen tarvetta ilman mitään impulssia, tavoitetta tai suorittamista. Liike siis tavallaan syntyy itsestään. Mukana on yleensä todistaja, joka suojelee silmät kiinni olevaa liikkujaa sekä mahdollisesti kirjaa neutraalisti, arvottamatta, ylös liikkujan liikkeitä. Autenttista liikettä käytetään niin koreografisena metodina, rentoutumismuotona kuin terapianakin.

Liikkujat, tässä tapauksessa Ahonen ja Rosenberg, saapuvat esitystilaan yhdessä yleisön, todistajien, kanssa. Ääninauhoite pyytää yleisön järjestymään tilaan pituusjärjestyksessä, tekemään jaon neljään ja sen jälkeen asettumaan numeroaan vastaaville seinustoille. Tunnelma on kuin peruskoulun liikuntatunnilla. Muutama yleisön jäsen sulkeutuu heti toiminnasta ulos ja jää istumaan seuraajan rooliin. Liikkuessamme tilassa huomaan tulevani enemmän tietoiseksi muista yleisön jäsenistä kuin tulisin katsomossa istuessani.

Tehtävällisen intron jälkeen ääni kertoo yleisölle autenttisesta liikkeestä ja heidän tehtävästään todistajina. Yhdellä seinustalla olevien lankojen päässä roikkuu erivärisiä paperirullia, joista todistajat saavat käydä hakemassa itselleen tehtävän. Lapuissa on yksinkertaisia tehtäviä, jotka ovat jollain tavalla suhteessa liikkujiin sekä vapaavalintainen bonus-tehtävä. Muodostamme ringin Ahosen ja Rosenbergin ympärille ja he alkavat toteuttaa autenttista liikettä.

Todistajien ohjeet ovat pienissä paperirullissa Copyright © 2016 Le Danseur Terrible

Todistajien ohjeet ovat pienissä paperirullissa
Copyright © 2016 Le Danseur Terrible

Pikkuhiljaa katsomistilanne alkaa muuttua koreografiseksi todistajien liikkuessa ringin keskelle ja sieltä pois. Välillä liikkujat päätyvät fyysiseen kontaktiin yleisön tai toistensa kanssa – toisinaan se on kevyttä ja huomaamatonta, toisinaan yllättävä törmääminen. Todistajilla on oma tehtävänsä ja samalla yhteinen tehtävä suojella liikkujia ja pitää heidät ringin sisällä.

Tavanomaisessa tanssiesityksessä ei yleensä pääse tai joudu esiintyjien kanssa kosketuksiin, eikä myöskään synny vuorovaikutusta muun yleisön kanssa. Ahosen ja Rosenbergin esityskonsepti onnistuu rikkomaan tämän tradition mielekkäässä ilmapiirissä, joka ei ole liian painostava edes suomalaiselle yleisölle. Ajattelen tilannetta seuratessani, että liiallisen istumisen vaaroista saarnataan paljon, mutta silti istumme aina teatterissa ja elokuvissa. Ehkä tällaisella esittämisen tavalla on myös siis terveydellinen näkökulma.

Jään itse istumaan pitkäksi aikaa ringin keskelle, kun Ahonen ja Rosenberg ilmestyvät suoraan eteeni toteuttamaan hetkessä syntyvää duettoa. Autenttisen liikkeen ajatus on päästä irti arvottamisesta ja siitä näkökulmasta jo arvostelun kirjoittaminenkin on paradoksaalista. Tämä hetki jäi kuitenkin mieleeni liikkeellisesti kiinnostavana ja nautin tästä yksityisestä tanssihetkestä aivan edessäni.

Esitys päättyy liikkujien pysähtymiseen, kun ajan seuraamisen tehtäväkseen saanut todistaja on ilmoittanut jäljellä olevan muutaman minuutin. Ahonen ja Rosenberg levittävät lattialle pitkän paperin, johon katsojat saavat käydä piirtämässä ja kirjoittamassa tunnelmiaan. Joku piirtää selkeitä muotoja ja toinen epämääräisempiä viivoja. Yksi kirjoittaa irrallisia sanoja ja joku muu pidempiä kommentteja.

Teoksen lopussa olevassa yleisökeskustelussa Rosenberg esittää kysymyksen, että oliko tämä esitys. Olen itse hyvin perinteisen esitystradition ystävä ja pidän yleensä siitä, että esiintyjät pysyvät lavalla ja yleisö katsomossa. Koen usein osallistamisen kiusallisena ja häiritsevän vapauttani seurata tapahtumia. Jostain syystä TÄS ME (teoksen nimi kääntyy mielessäni jatkuvasti muotoon ”METÄS”) ei kuitenkaan aiheuta kiusaantumisen tunnetta. Kuitenkin se on ehkä mielestäni enemmän sosiaalinen tapahtuma kuin esitys, koska esittäminen on riisuttu teoksesta pois. Veera Ahosen ja Karoliina Rosenbergin teos ei säväytä spektaakkelimaisuudella tai briljeeraa tekniikalla, mutta se tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan ja on kiinnostava konsepti, jota voisi hyödyntää monenlaisissa yhteyksissä. Alun jäykkä järjestäytyminen syö maailmoja halailevaa tunnelmaa, mutta muuten kokonaisuus on ehyt. Äänitteen lukijana toimivan Nelli Ojapalon puhe on miellyttävä ja selkeä, eikä sen sävy ole liian käskevä. TÄS ME ei ole teos, jota voisi varsinaisesti arvioida hyvä-huono -skaalalla vaan ennemminkin kyseessä on kokemus, joka on jokaiselle yleisön jäsenelle henkilökohtainen.

Theseus: TÄS ME 24.2.2016 klo 19.00: Autenttinen liike -työskentely esityksellisenä tapahtumana

Suomen Kansallisooppera: Oopperan kummitus

Musiikki: Andrew Lloyd Webber
Sanoitus: Charles Hart ja Richard Stilgoe
Ohjaus: Tiina Puumalainen
Koreografia: Osku Heiskanen

Where in the world have you been hiding…” – Meg Giryn resitatiivia lainaten on maailman suosituin musikaali todellakin piileskellyt suomalaisyleisöltä kohtuuttoman kauan. Olin järjettömän innoissani kuultuani ensimmäisen kerran, että Andrew Lloyd Webberin lähes 30 vuotta sitten ensi-iltansa saanut Oopperan kummitus tulisi viimeinkin Suomeen. Ja kaiken lisäksi Kansallisoopperan toteuttamana. Mikä voisikaan olla parempi ympäristö oopperataloon sijoittuvalle musikaalille kuin oikea ooppera oikeine oopperalaulajineen ja oikeine balettitanssijoineen!

”This face which earns
A mother’s fear and loathing
A mask, my first
Unfeeling scrap of clothing”

Oma intohimoni Oopperan kummitukseen syttyi noin 15 vuotta sitten kuunneltuani ikonisen Sarah Brightmanin alkuperäistä tulkintaa levyltä. Tarina ulkomuotonsa vuoksi ihmisten hyljeksimästä nerosta ja tämän pakkomielteisestä rakkaudesta vetosi minuun hyvin henkilökohtaisella tasolla. Hahmon ehdottomassa intohimossa oli jotain samalla tavalla vaikuttavaa kuin Humisevan harjun Heathcliffissa. Tein päätöksen, että lähden vielä joku päivä katsomaan tämän teoksen Broadwaylla – tosin en lukioikäisenä vielä tiennyt millä rahalla.

Sillä välillä ehti tulla tavallisen kansan helpommin tavoitettavaksi Joel Schumacherin elokuvaversio, josta pidin valtavasti. Katsottuani tuota elokuvaa kymmeniä kertoja koitti viimein elämäntilanne, joka salli minun lähteä Yhdysvaltoihin. Nähtyäni elämäni rakkaimman musikaalin Broadwaylla kävin myöhemmin katsomassa sen myös West Endissä sekä Las Vegasissa. Ehdin myös nähdä Lontoossa alkuperäisversion jatko-osasta Love Never Dies ennen kuin sitä muutettiin, koska yleisö halusi kuulla teoksen teemakappaleen jo esityksen alussa. Kaikki fanit eivät ihastuneet ylipäänsä ajatukseen jatko-osasta, koska niin moni on kokenut yhteenkuuluvuudentunteita originaalin kanssa. He kokivat Andrew Lloyd Webberin puuttunen heidän Opperan kummitukseensa.

”Night time sharpens, heightens each sensation
Darkness stirs and wakes imagination
Silently the senses abandon the defenses”

Odotukseni olivat ehkä kohtuuttoman korkealla astellessani kohti viimeistä paikkaa myöten täyttyvää oopperataloa. Olin onnistunut saamaan lipun talon parhailta paikoilta hieman sattumalta soitettuani peruutuspaikoista oopperan lipunmyyntiin. (Peruutuspaikkoja myydään sitä mukaan kun niitä vapautuu, eikä jonotussysteemiä ole, joten lipunmyyntiin kannattaa soitella!) Nähdessäni tuttuun tapaan laatikot ja kattokruunun etulavalla toivoin saavani kokea jotain tajunnanräjäyttävää.

Olen Oopperan kummituksen suhteen puritaani eli minulla on hyvin tarkka käsitys miten se kuuluisi esittää. Tiesin toki Kansallisoopperan toteutuksen olevan kokonaan uusi ja pyrin katsomaan sitä avoimin mielin. Läpisävellettynä teoksena Oopperan kummituksessa on paljon iskuja – repliikkejä ja eleitä joista seuraa tapahtumia, komiikkaa tai draamaa. Ensimmäinen missattu isku tuli jo prologissa. Melkarin huutaessa ”illumination” odotin hänen tavanomaisesti iskevän kipinöitä lentävän töpselin kattokruunuun ja musikaalin teeman alkavan soida sellaisella forte fortissimolla, että jokainen katsoja säpsähtää tuolissaan. Nämä tapahtumat eivät ketjuttuneet aivan saumattomasti ja se fortissimokin jäi jonnekin mezzon paikkeille. Tämä ongelma jatkui läpi musikaalin eli orkesteri soitti jostain syystä poikkeuksellisen hiljaa. Oopperalaulajat kyllä pystyvät laulamaan yli orkesterin aivan au naturel ja mikrofoneilla vahvistettuna asiasta ei pitäisi jäädä epäilystä, joten oli todella sääli, että orkesteri kuulosti soittavan sordiinon kanssa.

”In sleep he sang to me
In dreams he came
That voice that calls to me and speaks my name”

Christine Daaén roolissa esiintynyt Sofie Asplund lunasti paikkansa varsin moitteettomasti. Kuulas sopraano soi vaivattomasti ja myös olemukseltaan sekä ilmaisultaan Asplundin uskoo nuoreksi ensirakkauden hämmentävissä pyörteissä olevaksi naiseksi. Oopperan kohdalla roolitus harvoin onnistuu näin hyvin – kukapa ei olisi nähnyt keski-ikäistä primadonnaa nuoren tytön roolissa. Christine on melko klassinen ingenue-hahmo – kuten häntä esityksen diiva Carlottakin kuvailee – ja tämän rakastettavan kirkasotsaisen naiiviuden Sofie Asplund esittää kaikella lämmöllä. Ville Rusanen Phantomina joutuu hieman pinnistelemään ylärekisterin kanssa ja on läsnäolossaan turhan hauras. Tero Harjunniemi on tavanomaisen limainen Raoul.

Elokuvaversiossa Madame Girya esittävä Miranda Richardson on kuvannut hahmonsa lavaversiota mielestäni osuvasti ”kuin huutomerkiksi”. Yleensä luiseva ja tiukkailmeinen Giry on Päivi Nisulan tulkitsemana jotenkin enemmän Romeon ja Julian imettäjän kaltainen touhottaja, mikä vesitti tätä klassista baletinopettajan karikatyyriä. Aivan ilahduttavana yksityiskohtana on mainittava Il Muto -kohtauksessa mainiosti esiintyneet Tove Åman, Juhana Suninen ja Roland Liiv. Kolmikko ampuu ihastuttavasti yli lähtökohtaisestikin överipuccinilaisessa rokokooromanssissa.

Oopperan kummituksen lavastus noudattelee pitkälti originaalia. Alun Hannibal-kohtauksessa kulissit ovat melko vanhanaikaisen oloiset, mutta tämä on mahdollisesti ollut harkittu valinta. Erityisen hyvin Teppo Järvinen on luonut Phantomin luolan, joka on alkuperäisversiossa hieman mitätön. Etenkin perinteisessä versiossa nähtävät urut ovat olleet epämärääräisyydessään aina mielestäni yksi teoksen kiusallisimmista lavasteista ja tämän Järvinen on onnistunut korjaamaan kiitettävästi. Kansallisoopperalla Phantomin urut on nostettu keskeiselle paikalle ja niistä on tehty kunnolla goottihenkiset. Myös nimikkokappaleen aikana tapahtuva opperatalon luoliin laskeutuminen on toteutettu lavasteiden osalta näyttävämmin, kuitenkin säilyttäen mainiot hetkessä paikasta toiseen siirtyvät päähenkilöt. Yllättävin ja modernein lavaste on Don Juan Triumphant -kohtauksessa nähtävä valtava korsetti, joka osoittaa sitä rohkeutta mitä olin odottanut uudelta tuotannolta hieman enemmänkin. All I Ask of You -kohtauksen enkelipatsas ei muistuta ollenkaan Pariisin oopperan katolla olevia patsaita, mutta yllättäen en pahastunut tästä ollenkaan, koska enkeli oli niin selkeästi erilainen ja oikeastaan todella hieno. Myös kyseisen kohtauksen lopetus ikkunaan piirtyvien varjojen suutelusta oli niin ällöklassisen inhoromanttinen, ettei siitä voinut olla pitämättä.

”You’d never get away with all this in a play,
But if it’s loudly sung and in a foreign tongue
It’s just the sort of story audiences adore, in fact a perfect opera!”

Olen istunut Las Vegasiin varta vasten Oopperan kummitusta (tai itseasiassa esityksen virallinen nimi siellä ei ollut mitään vähemmän kuin Phantom – The Las Vegas Spectacular) varten rakennetun teatterin permannon keskellä, kun parissa sekunnissa puolentoista metrin päähän päästäni pudotetaan lähes tonnin painoinen viisimetrinen kattokruunu. On sanomattakin selvää, että tämän kokemuksen – jossa katsojat oikeasti huutavat kauhusta – jälkeen on kenenkään kovin vaikea pistää paremmaksi. Helsingissä tavanomaisen kokoinen kattokruunu pudotetaan hyvin maltillisesti, mutta pyrotekniikka tuo hommaan hieman lisäpontta. Toinen musikaalin keskeisistä spektaakkelihetkistä puolestaan lyö Töölönlahdella laudalta muut näkemäni lavaversiot. Masquerade -kohtaus tuli tunnetuksi portaissa seisovista aivan ihmisen näköisistä nukeista, joita näyttelijät liikuttelivat oman tanssimisensa tahdissa luoden vaikutelman valtavasta ensemblesta. Kansallisoopperassa nukkeja ei käytetä vaan portaikossa tanssii oikeasti – pardon my French – aivan rutosti väkeä. Vaikutelma on upea ja tämä on ehdottomasti suomalaistuotannon onnistunein hetki. Tosin olisin silti toivonut Phantomin kävelevän portaita Punaisen kuoleman asussaan musiikin tempossa.

Originaaliversiossa yksi teoksen paatoksellisimmista kohtauksista, Point of No Return, on onnistuttu pilaamaan Phantomin mustakaapumaisella asulla. Tämän asian Tiina Puumalainen oli onneksi ohjauksessaan korjannut ja toteuttanut kohtauksen hieman Schumacherin elokuvaa muistuttavaan tyyliin. Mielestäni Point of No Returnin jännite on parhaillaan tässä ratkaisussa, joka antaa ymmärtää Christinen tunnistavan valeasuisen Phantomin ja tekevän valinnan lähteä hänen mukaansa.

”Past the point of no return
The final threshold
The bridge is crossed, so stand
and watch it burn”

Baletin ollessa elämäntehtäväni, odotin tietenkin mielenkiinnolla miten laadukas Kansallisbalettimme saisi loistaa tässä harvinaisessa yhteistuotannossa. Osku Heiskanen on ansioitunut musikaalikoreografi, mutta valitettavasti hänen taitonsa käyttää balettitanssijoita ei vakuuttanut. Tanssijoiden potentiaalista ei hyödynnetä puoliakaan ja koreografia on auttamattoman yksinkertainen. Katsoessani toivoin, että homman olisi hoitanut talon oma mies, Kenneth Greve, jolla on ilmiömäinen kyky luoda vaikuttavia ja hyvin kolmiulotteisia joukkokohtauksia. Tanssijat hoitavat kyllä työnsä moitteettomasti, mutta tällä kertaa koreografian heikkous aiheuttaa epätasapainon musiikin ja tanssin välillä.

Yksi musiikillisesti kiinnostavimpia elementtejä Oopperan kummituksessa on kaksi Notes-kohtausta, jossa laulajat replikoivat nopeaan tahtiin lomittain ja päällekkäin. Tämä ehdotonta oikea-aikaisuutta vaativa elementti sujuu Kansallisoopperan väeltä kauniisti ja mielipiteiden tulvaa on ilo kuunnella. Mainitsin alussa teoksen sisältämistä iskuista ja osa komiikasta tuntui menevän yleisöltä ohi, koska kaikki dramaturgiset iskut eivät osu kohdalleen tai sanojen painotus on väärä. Tosin kyseisessä esityksessä yleisö oli suomalaisittain melko vaisu ja osoitti suosiotaan vuolaasti vasta lopussa. Musiikin viimeisiltä tahdeilta on jätetty pois luolaan saapuva Meg, joka jää pitämään Phantomin naamiota käsissään. Jäin hieman kaipaamaan tätä hetkeä, joka on mielestäni kaunis ja toisaalta linkittää Oopperan kummituksen jatko-osaansa Love Never Diesiin. Silti pidin valtavasti siitä, että Phantom ei hävinnyt viittansa sisälle vaan katosi glitterinä ilmaan.

Suomen Kansallisooppera: Oopperan kummitus Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Suomen Kansallisooppera: Oopperan kummitus
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Suomen Kansallisoopperan versio Oopperan kummituksesta jätti minut melko ristiriitaisiin tunnelmiin. Yleensä teos on ollut minulle valtava tunnelataus, mutta nyt jotain jäi puuttumaan. Osittain syynä oli alussakin mainitsemani hiljainen musiikki. Istuin ensimmäisen parven keskiosassa eturivillä, joten en tiettävästi ollut missään katveessakaan. Kansallisooppera ei ole pitkään aikaan esittänyt musikaaleja, operetteja kylläkin, joten mietin onko tyylilajin istumisessa siksi havaittavissa kankeutta. Toki Oopperan kummitus on näkemisen arvoinen ja suuri produktio, mutta suosittelen harkitsemaan myös lentolippuja Lontooseen. Muun yleisön hehkuttaessa lämpiössä esityksen mahtavuutta mietin näimmekö todella saman esityksen. Toisaalta myönnän sen, että oma vaatimustasoni on juuri tämän kyseisen teoksen kohdalla todella korkealla. Onhan kyseessä minun Oopperan kummitukseni.

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio

Koreografia ja ohjaus: Jarkko Partanen
Teksti ja dramaturgia: Anni Klein
Valo- ja visuaalinen suunnittelu: Samuli Laine

Yksi ANTI-festivaalin päätapahtumista oli Väinölänniemen stadionilla esitetty Jarkko Partasen Fields of Glory. Helsingin Juhlaviikoilla ensiesitetty teos tehtiin uuden yhteisön kanssa Kuopioon, mutta esittelyvideoiden perusteella dramaturgia on pääasiassa samanlainen kuin Helsingissä.

Esiintyjät saapuvat stadionille yksitellen, kuin vahingossa tai eksyneinä. Yksilöistä muodostuu joukkoja, jotka kokoontuvat suorittamaan pieniä sankaritekoja: kellahduksia korkeushyppypatjalle ja pyllähdyksiä pituushypyn hiekkalaatikkoon. Suoritusten merkitys urheilussa pyritään karnevalisoinnin kautta mitätöimään ja ehkä samalla nostamaan esiin vaihtoehtoisia toteutustapoja – kuten hautaamaan pituushyppääjä hiekkaan. Tunnelma tuntuu tavoittelevan jonkinlaista kaikkien hyväksyntää, mutta itselleni nousevat lähinnä mieleen kiusalliset muistot peruskoulun urheilukisoista. En syty täysin urheilun mimikointiin vaan kaipaisin ronskimpia ylivetoja.

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Kaipaamani hetki koittaa yksinäisen, ehkä hieman tärähtäneen, cheerleaderin ilmestyessä keskelle stadionia. Viheriön keskellä estottomasti ketkuttava yhden naisen huutosakki on tarpeeksi korni ollakseen hauska. Myös muu katsojakunta tuntuu lämpiävän tälle kylmässä vesisateessa miljoonan dollarin hymyä väläyttelevälle maanikolle.

Laura Haapakankaan suunnittelemat pastellinsävyiset puvut tuovat mieleen painajaisen 80-luvusta ja tunnelmaa vahvistaa 80- ja 90-luvun taitteelta kuulostava elektroninen musiikki. En tiedä ovatko nämä periodiviittaukset puhdas vahinko vai osa suunnitelmaa, mutta kieron yhteenliittymän siitä toki saisi lapsuuteni olympialaisiin aikana ennen Berliinin muurin murtumista, jolloin Caster Semenya ei olisi noussut mitenkään merkittävästi esiin monien naisurheilijoiden keskuudesta. Toisaalta ehkä silloin urheilijat eivät olleet vielä niin samasta muotista veistettyjä kuin tänä päivänä.

Fields of Glory

Jarkko Partanen: Fields of Glory Kuopio
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Teoksen ehdoton kliimaksi on kulta-asuisen esiintyjän ilmestyessä keskelle stadionia ja ambient-musiikin muuttuessa tuhdilla biitillä höystetyksi kiksuksi. Esiintyjen tähänastinen vaisu olemus putoaa hetkessä kaikkien alkaessa tanssia villisti ja tunnelma leviää katsomoon asti. Valkoisiin alusasuihin riisuutuvat esiintyjät näyttävät hyvältä piirtyessään vasten tummanvihreää nurmikkoa. Loppua kohden teos rauhoittuu tasaisesti muotoutuviksi kuvioiksi, jotka tuovat esiintyjät yhteen ja toimimaan yhdessä. Rauhallisuudesta huolimatta jännite pysyy alkua paremmin ja kantaa loppuun asti.

Fields of Gloryn esiintyjissä oli Kuopiossa sekä ”tavallisia” ihmisiä että tanssin ammattiopiskelijoita. Näitä ryhmiä ei kuitenkaan lähdetty koreografisesti erottelemaan, mikä palvelikin teoksen ilmapiiriä. Toisaalta urheilustadionin mahdollisuuksia käytettiin melko säästeliäästi ja etenkin ensimmäisen puoliskon osalta tapahtumat olivat paljolti odotettavissa olevia. Tunnelma on suurelta osin miellyttävä, sellaisella tavalla miellyttävä kuin villasukissa kävely kotona, ja itse kaipaan yleensä teoksilta jonkinlaista spektaakkelihenkeä. Toki Fields of Gloryn tavoitteet ovat hyvin päinvastaiset ja niin se päätyykin osoittamaan minulle kuuluvani siihen citius, altius, fortius -klaaniin.

View this post on Instagram

Jarkko Partanen: Fields of Glory @antifestival

A post shared by Jeriko Fox (@ledanseurterrible) on

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)

Sulkekaa kännykkänne. Teidät johdatellaan paikallenne pienissä ryhmissä. Seisokaa paikallanne koko esityksen ajan, älkää istuko. Tämä on teidän oman turvallisuutenne vuoksi. Jos joudutte poistumaan kesken esityksen, poistukaa taakse. Siellä on pimeää.

Näillä sanoilla nuori nainen johdattaa minut ja muutaman muun pimeään parkkihalliin lähellä Kuopion rautatieasemaa. Huomaan olevani yllättävän jännittynyt. Ihon pinta väreilee enkä ole varma johtuuko se enemmän odotuksentunteesta vai viileästä parkkihallista. Nainen vie meidät parkkihallin alakertaan, jonka vastakkaisessa päädyssä näkyy auton takavalot ja kuuluu jonkinlaista huminaa. Jostain mielen kätköistä lävähtää kuva häkämyrkytysitsemurhan tekemisestä pakokaasulla. Tilanteen salamyhkäisyys ja vähäiset virikkeet saavat aivot käymään ylikierroksilla.

Kolmen auton valokeilojen keskelle on tehty tatami-neliö, jonka ympärille katsojat asettuvat seisomaan. Tunnelma omaakin autoani vanhemman Peugeotin, Volkswagenin ja kauppakassimaisen Kian ympärillä on kuin pikkukaupungin pillurallissa. Ihmiset kerääntyvät tiiviiksi ympyräksi ja odotuksen voi tuntea ilmassa. Kaiken ulkopuolelleen sulkevassa massassa on jotain uhkaavaa ja vihamielistä.

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)

Heather Cassils: The Powers That Be (210 Kilometers)
Copyright © 2015 Pekka Mäkinen

Autojen valot sammuvat yhdellä iskulla ja täydellisessä pimeydessä kuulee jonkun liikkuvan. Valojen syttyessä räväkästi seisoo tatamin keskellä Heather Cassils alastomana kouristuksenomaisessa asennossa. Autojen radioista alkaa soida venäjän- ja suomenkielisten musiikkien ja puheohjelmien kakofonisia katkelmia. Cassilsin lihakset kiristyvät äärimmilleen hänen taistellessaan näkymätöntä voimaa vastaan. Hyvin nopeasti liikkeen alkaa tunnistaa eräänlaiseksi taistelukoreografiaksi, jonka toinen osapuoli jää katsojan mielikuvituksen täytettäväksi. Cassils vääntäytyy kivuliaisiin asentoihin, tulee heitetyksi seinää vasten, kuristetuksi, raiskatuksi ja kaadetuksi auton konepellille. Merkillepantavaa on, ettei hän missään vaiheessa huuda, koska olisiko huutamisesta mitään apua? Ympärillä seisova ihmismassa pysyy liikkumattomana muurina, passiivisuudessaan tapahtumat hyväksyvänä. Äänenkäyttö on hienovireisempää ähinää ja älähdyksiä. Ja missään vaiheessa Cassils ei alistu, vaan vääntää vastaan, yrittää lyödä takaisin tai juosta karkuun.

The Powers That Be (210 Kilometers) viittaa Kuopiosta 210 kilometrin päässä olevaan Venäjän rajaan ja siihen miten radikaalisti tuon rajan toisella puolella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtelu muuttuu. Muutaman metrin viiva tyhjäksi parturoitua metsää määrittelee sen, tuletko kohdatuksi ihmisenä vai joudutko valtiovallan ja lynkkaajajoukkojen mielivaltaisen käytöksen kohteeksi. Heather Cassils asettaa tämän epäkiitollisen näyn suomalaisten katsojen eteen hyvin fyysisellä esityksellään. Hänen hyvin erottuvat lihaksensa palvelevat teoksen aggressiivisuutta, koska voimankäytön äärimmäisyys on helposti luettavissa kehosta. Nykytaiteen pakkomiellettä alastomuuteen kritisoivana olen sitä mieltä, että tässä teoksessa alastomuus on perusteltua. Se asettaa Cassilsin vielä haavoittuvampaan asemaan ja antaa mahdollisuuden nähdä kaiken esitykseen ladatun fyysisyyden.

Yksi kiinnostavimmista elementeistä on kuitenkin yleisön suhde esitykseen. Katsojat ovat tavallaan osa dramaturgiaa hiljaisen hyväksynnän läsnäolollaan. Huomasin itse taistelevani jatkuvasti vastaan sitä mielihalua, että kävelisin tatamille ja lopettaisin Cassilsin kidutuksen. Ei siksi, että esitys olisi ollut vasenmielinen, vaan minulla oli pakottava tarve tehdä jotain ja puuttua tällaiseen kohteluun. Vaikka vastapuolta ei ollutkaan olemassa.

Teoksen lopussa autojen valot taas sammuvat ja Cassils jää hetkeksi taistelemaan pimeyteen, kunnes hoippuu pois paikalta. Esitys toi väkivaltaisuudessaan mieleen transsukupuolisen Brandon Teenan elämään perustuvan elokuvan Boys Don’t Cry. Voimakkaista hetkistä huolimatta teoksen rakenne on hieman yksipuolinen. Se ehkä lataa itseensä hieman kohtuuttomia odotuksia. Kuitenkin Heather Cassilsin sanoma on selkeä ja vahva. Ja tavallaan dramaturginen karuus sopii aiheeseen, koska katsojan halua ehyeeseen draaman kaareen ei palvella väkivaltatilanteissa. Silti jäin toivomaan The Powers That Be (210 Kilometers) -teokselle jatkoa, vaikka lopun tyhjyydessä olikin jotain hyvin painavaa.

Heather Cassils: Inextinguishable Fire

Vuonna 2014 ensimmäisen ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon voittanut Heather Cassils on tänä vuonna ANTI-festivaalin pääesiintyjänä – jos näin sopii sanoa. Kanadasta lähtöisin oleva ja nykyään Los Angelesissa asuva Cassils on monella tapaa kiinnostava persoona. Tutustuin hänen taiteeseensa ensimmäisen kerran kuunneltuani hänen luentoaan samaisella festivaalilla vuonna 2012. Silloin teemana oli seksuaalisuus ja sukupuolisuus, joka onkin usein esiintyvä juonne Cassilsin taiteessa. Olen ymmärtänyt Cassilsin määrittelevän itsensä transsukupuoliseksi tai trans-ihmiseksi, vaikka ehkä asian mainitseminen ylipäänsä on hieman irrelevanttia. Keskeisempää on Cassilsin taiteen toiminen eräälaisena queer-aktivismin välineenä erityisesti sukupuolivähemmistöjen kokemaa väkivaltaa vastaan. Kuitenkin Cassils on henkilönä mielestäni kiinnostava sekä sukupuolikäsitteiden laajentajana että hyvin älykkäänä ja visuaalisena taiteilijana.

ANTI-festivaali tai koko nimeltään ANTI Contemporary Art Festival on ainutlaatuinen nykytaiteen ja erityisesti performanssitaiteen ja live artin tapahtuma Kuopiossa. Festivaalin tapahtumat ovat pääasiassa ilmaisia ja monet levittäytyvät kaupunkitilaan vieden taidetta erilaisiin ympäristöihin. Vaikka kyseessä ei suoranaisesti olekaan tanssitapahtuma niin live art -teoksilla on selkeä kosketuspinta fyysisenä esittävänä taiteena tanssitaiteeseen. Mielestäni ANTI-festivaalin positiivisin anti (niin, juuri se) on taiteen tavoitettavuuden parantaminen. Valtavirrassa vähemmän tunnetut nykytaiteen muodot kohtaavat tavallisen kadullakulkijan suunnitellusti tai joskus yllättäenkin.

Heather Cassils: Inextinguishable Fire Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Heather Cassils: Inextinguishable Fire
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Olin käynyt tänään taas kuulemassa Cassilsia (ja muita festivaalin taiteilijoita) ANTI-seminaarissa ja päätin sen innoittamana lähteä illalla katsomaan hänen videoteostaan Inextinguishable Fire. Kuopiolaisen kerrostalon seinään projisoitu teos toi paikalle joitakin kymmeniä asiaan vihkiytyneitä sekä kourallisen ohikulkijoita. Cassils kertoi videon inspiraationa olleen saksalaisen Harun Farockin vuoden 1969 samanniminen videoteos, joka käsittelee napalmin uhrien kärsimyksiä. Cassils vertaa kyvyttömyyttä samaistua vietnamilaisten asemaan siihen etäisyyteen, jota tänäpäivänä koemme suhteessa välimerellä hukkuviin pakolaisiin. Hän haluaa videollaan esittää taiteen muodossa väkivallanteon sytyttämällä itsensä palamaan.

Phantom-kameralla kuvattu 14 sekunnin polttostuntti on 1000 frameratella saatu venytettyä 14 minuutin mittaiseksi. Suojapukuun puettu Cassils on aluksi takkavideomaisen rauhoittava näky liekkien alkaessa hitaasti ympäröidä häntä. Tuli on visuaalisesti kaunis elementti ja pyhimysmäisessä asennossa seisova Cassils on eleettömyydessään etäinen. Kuitenkin tunnelma muuttuu hänen räpäyttäessä hitaasti silmiään ja samalla koko kuva muuttuu enemmän eläväksi. Alan tulla tuskallisen tietoiseksi miten kuuma liekkien keskellä on ja en voi olla ajattelematta netissä näkemiäni kuvia itsensä protestina sytyttäneistä buddhalaismunkeista.

Kameran vetäytyessä kauemmas ja paljastaessa kokoajan hieman laajempaa kuvaa Cassilsista ja hänen ympäristöstään video tuo mieleen lisää merkityksiä. Alun musta tausta on pitänyt fokuksen tiukasti Cassilsissa, mutta pian sen reunoilta alkaa näkyä auringonlaskun kuva. Taivas ja taiteilija palavat kirkkaana liekkinä vain sammuakseen lopulta pimeyteen. Lopulta taustan ympäriltä paljastuu myös studion välineistöä ja avustavaa henkilökuntaa. Cassils alkaa kaatua eteenpäin ja syöksyy vatsalleen maahan kuin hitaasti romahtava kerrostalo. Molemmilta puolilta kuvaan ilmestyvät avustajat sammuttamaan maassa makaavaa Cassilsia. Hänen peityttyään savuverhoon alkaa video pyöriä takaperin takaisin kohti alkua.

Voimmeko todellisuudessa perua tehtyjä asioita? Kuin tyhjä anteeksipyyntö napalm-pommituksista, imevät jauhesammuttimet savun Cassilsin ympäriltä ja liekit hyökkäävät uudelleen hänen kimppuunsa. Ja hän näyttää siltä kuin tietäisi – kuten me katsojatkin – miten tässä käy.

Arvasin saavani nähdä jotain visuaalisesti tyydyttävää, mutta pohdin aluksi olisiko Hollywood-stuntti itsellisenä taidetoksena tarpeeksi antoisa. Yllätyin kuitenkin siitä miten paljon ajatuksia Heather Cassilsin Inextinguishable Fire herätti puolituntisen esityksensä aikana. Neljännen ulottuvuuden ulkoilmaesitykseen olisi voinut saada vielä polttamalla nuotiota lähettyvillä. Kehoni jäi kaipaamaan kokonaisvaltaista kokemusta vielä hajun osalta.

Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers

Martha Bremserin Fifty Contemporary Choreographers kuuluu kirjasarjaan, joka esittelee kirjoissaan aina viisikymmentä tietyn alan keskeistä tekijää tai ajattelijaa (muita osia ovat mm. Fifty Major Philosophers ja Fifty Key Thinkers in International Relations). Varsinaisia kirjoittajia kirjassa on jopa 31 eli eri näkökulmien laajuus on merkittävä. Kaikki viisikymmentä artikkelia rakentuu saman peruskaavan ympärille: käsiteltävästä koreografista kerrotaan muutaman sivun verran ja lopussa on esitelty hänen henkilötietonsa (syntymäaika ja -paikka, koulutustiedot, tanssi-uran työpaikat ja palkinnot), lista koreografioista sekä muuta luettavaa (haastatteluja, artikkeleja ja kirjoja).

Fifty Contemporary Choreographers on siis erinomainen lähdeteos haluttaessa löytää perustiedot jostakin koreografista ja vinkkejä muista lähteistä. Suomen tanssiyhteisössä contemporary-termiä käytetään useimmiten nykytanssin kontekstissa, mutta kirjan sisällöstä löytyy myös monia nimenomaan balettikoreografeiksi profiloituvia henkilöitä. Itseäni lähtökohtaisesti kiinnostivat erityisesti artikkelit Matthew Bournesta, Mats Ekistä, William Forsythesta, Jiří Kyliánista ja Twyla Tharpista. Muita tuttuja nimiä löytyi mm. sellaisia kuin Pina Bausch, Trisha Brown, Merce Cunningham ja Steve Paxton. Lukiessani kohtasin myös minulle uusia kiinnostavia koreografeja kuten vaikkapa Elizabeth Strebin.

Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Martha Bremser: Fifty Contemporary Choreographers
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Vaikka kirjassa on runsaasti kirjoittajia, ovat artikkelien sanamuodot melko yhdenmukaiset. En tiedä onko tämä toimituksellinen valinta, mutta minussa heräsi lukiessani kysymys, että onko tanssikirjoittaminen todella näin kaavoihin kangistunutta, että toistelemme samoja sivistyssanoja tavoittamatta kuitenkaan erityisen omaleimaista ääntä. En halua ehkä hetkeen kuulla sanoja ”subject matter”, ”æuvre” tai ”idiosyncracy”. Tämän ilmiön keskeinen ongelma on se, että kirja on kiinnostavuudestaan huolimatta todella raskasta luettavaa. Reilu parisataasivuinen lätty vei minulta noin kaksi kuukautta lukea, koska samanlaisina toistuvat artikkelit puuroutuvat päässä yhdeksi ja samaksi eetokseksi. Taistelin usein tämän ristiriidan kanssa, että miten voi kirja olla samaan aikaan niin kiinnostava ja inspiroiva, mutta kuitenkin niin raskas, hidas ja tuskallinen lukea.

Takakansiteksti mainostaa jokaisesta koreografista olevan kirjoitettu ”a critical essay”. Suhtaudun hyvin kriittisesti tähän niinsanottuun kriittisyyteen, koska väitän sen ilmenevän kirjassa hyvin harvoin. Kirjoittajat ovat varmastikin valittu niin, että he ovat hyvin perehtyneitä koreografiin, josta kirjoittavat. Ja tämän on toimituksellisesti ihan järkevä ajatus. Kuitenkin tosiasiahan on se, että ihminen harvoin perehtyy syvällisesti taiteilijaan, josta hän ei ollenkaan pidä. Näinollen artikkelit ovat harvoin kriittisiä (sellaisen osuessa kohdalle lukijana jotenkin virkistyy erilaisesta tekstistä), koska kirjoittajat ovat selvästi kiinnostuneita tekstinsä kohteesta ja puolustelevat hänen taiteellisia valintojaan ja kehuvat hänen työn jälkeään hieman mainostavaan tyyliin. Tämä voi olla myös liitännäinen kirjan amerikkalaisuuteen ja siellä tyypillisempään kirjoittamisen tapaan, joka eurooppalaiselle lukijalle voi hieman tökätä vastaan.

Fifty Contemporary Choreographers on kuitenkin todella hyvä kirja ja sen sisältö on ansiokkaasti koottu. Siihen on kerätty kirjoittamishetkellä (1999) elossa olleita koreografeja – ilmeisesti siirtyessään tästä maailmasta tuonpuoleiseen lakkaa myös olemasta ”contemporary” ja siirtyy ”historiallisten” hyllylle. Osa kuitenkin tähän päivään mennessä on ehtinyt siirtyä vapaammille esiintymisareenoille. Minä sain kirjaa lukiessani ehkä noin viisikymmentä uutta koreografiaideaa, joten sisältö voi osoittautua inspiroivaksi. Hyvä vinkki lukijalle voi olla tietokoneen pitäminen lähettyvillä, koska ajoittain hyvin kirjoitetuista kuvailuista huolimatta (tai juuri niiden takia) tulee tarve katsella käsiteltävän koreografin töitä myös YouTubesta. Multimediaa ymmärtävä kustantaja olisi ehkä jopa tehnyt mainituista teoksista YouTube-soittolistan valmiiksi. Kirja olisikin kullanarvoinen eKirjana, jolloin siihen voisi sisällyttää myös videonäytteitä. Nyt tämä osa vaatii lukijalta hieman viitseliäisyyttä.

Suosittelen Fifty Contemporary Choreographersia luettavaksi soveltuvin osin eli keskittymään niihin artikkeleihin, jotka ovat oman kiinnostuksen suhteen relevantteja. Koko kirjan lukeminen kannesta kanteen on opettavaista, mutta hyvin raskas prosessi. Samanlaisina toistuvat tekstit puuduttavat lukijan todella nopeasti. Lisäksi tein itse paljon muistiinpanoja, mikä myös hidastutti lukemista. Lisäksi on huomioitava, että nyt jo lähemmäs parikymmentä vuotta vanha kirja ei yllä aivan tähän päivään asti. Monet kiinnostavat tämän päivän tekijät kuten Christopher Wheeldon, Johan Inger, Ohad Naharin, Alexander Ekman ja Suomen lahja baletille, Jorma Elo, loistavat poissaolollaan. Kirja kuitenkin kattaa merkittävän siivun 60-90 -luvuilla aktiivisista koreografeista ja suomalaisessa kielenkäytössä kattaa nykytanssin lisäksi laajalti nykybalettia, tanssiteatteria sekä postmodernia tanssia. Pääasiassa sisältö rajoittuu ns. länsimaiseen taidetanssiin eli Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan ja (osittain) Australiaan. Kuitenkin pieni sivuhyppy Aasiaan tehdään Buton osalta, koska se on vaikuttanut paljon myös muiden alueiden nykytanssiin.

Tutkimukseen, opiskeluun ja opettamiseen Fifty Contemporary Choreographers on hyvää lähdemateriaalia. Lisäksi itselleni se osoittautui ideoita synnyttäväksi teokseksi. En kuitenkaan välttämättä suosittele useimmille kirjan lukemista kannesta kanteen. Aikansa voi mahdollisesti käyttää paremminkin. Toisaalta joskus voi päätyä tekemään yllättäviä löytöjä ja itselle uusia kiinnostavia koreografeja sekä työtapoja, mutta ei välttämättä sen tehokkaammin kuin YouTubessa surffaillessa.

Kuopion kaupunginteatteri: The Sound of Music

Ohjaus: Olli-Matti Oinonen
Koreografia: Jouni Prittinen
Musiikki: Richard Rodgers

Kamera panoroi vuoristomaisemaa ilmavan intron soidessa ja näyttävä nosturiotos zoomaa musiikin noustessa kohti niityllä juoksevaa naista, joka alkaa laulaa… Julie Andrewsin raikas avaushetki The Sound of Music -elokuvassa on syöpynyt tuhansien katsojien mieleen 60-luvulta lähtien sillä tarkkuudella, että jokainen tietää miten alppiniityillä oikeaoppisesti kirmaillaan. Musikaaleja rakastavana suhtaudun elokuvaan jokseenkin uskonnollisesti, mutta lavaversiota en ollut tästä kaikkien musikaalien äidistä vielä nähnyt.

Kuopion kaupunginteatteri vetää jo viimeisiä esityksiään viime syksynä alkaneesta The Sound of Musicista, mutta onnekseni ehdin sen vielä näkemään. Julie Andrewsin saappaat eivät ole maailman helpoimmat täyttää ja jokainen ohjaaja joutuukin kohtaamaan nunnakuoron esittämän kysymyksen ”how do you solve a problem like Maria”. Kuopiossa pirtsakan nunnakokelaan roolissa nähdään Husky Rescuen laulajanakin tunnettu Reeta Vestman.

Avauskohtauksessa Vestman on laitettu kipittämään pitkin lavaa pisteestä toiseen kiusallisen luonnottomasti. Omituinen liikehdintä ei niinkään vaikuta näyttelijän valinnalta vaan tarkasti setatulta reitiltä, jolle ei ainakaan eturiviin ilmene mitään valaistuksellista(kaan) syytä. Mahtipontinen alku vapautta uhkuvine alppiniittyineen jää siis kokematta, mutta Vestmanin laulu kantaa kirkkaana. Tunnelmallisessa vuoristotaustassa on nautittu ripaus taiteellista vapautta, koska Salzburgia ympäröivät vuoret eivät erityisen massiivisina ja terävähuippuisina kohoa. Huomionarvoista on, että jotkin kommenttini voivat olla irrelevantteja suhteessa juuri tähän tuotantoon – suurmusikaalien oikeudenomistajat ovat usein pikkutarkkoja miten asiat saa lavalle laittaa.

Lavastusosasto kerää parhaat pisteensä Nonnbergin nunnaluostarin kuvittamisessa. Yksinkertaiset kulissirakennelmat toimivat loistavasti ja ääniteknikkojen tarjoilema kiviseinien kaiku on täydellinen. Myös ensemble panee parastaan nunnajoukkona. Johanna Nylund avaa kauniisti laulun, johon muu nunnajoukko liittyy ja ryhmän sointi on niin harras kuin katolilaisen syyllisyydentunnon alla kuuluukin. Edukseen erottuu myös sisar Sophiana laulava Heli Lyytikäinen. Olen kuullut Lyytikäisen soololaulua aiemminkin, mutta nyt hänen replikoidessaan vuorotellen muiden laulajien kanssa, nousee Lyytikäisen laatu ihailtavan selkeänä, luontevana ja roolia tukevana. Tärkeää abbedissan roolia esittävä Ritva Grönberg ei pääse aivan oikeuksiin vielä ensimmäisessä kohtauksessaan, mutta lunastaa paikkansa moitteetta musikaalin edetessä.

The Sound of Music kunnioittaa selkeästi tarinan alkuperäistä – tässä ajassa hieman naiiville tuntuvaa – luonnetta. Eikä tämä mielestäni ole lähtökohtaisesti ollenkaan huono asia. Joiltain osin asiat tuntuvat kuitenkin liian ilmiselviltä. Musikaalissa on läpi esityksen lavalla aina yksi selkeä fokus. Yleisö tietää siis mitä heidän halutaan katsovan, mutta itse kaipaisin hieman touhua lavalle päätapahtumien lisäksi. Esimerkiksi juhlakohtauksessa on selvästi tehty ohjauksellinen valinta pitää ”ylimääräinen” väki laidoilla vähäeleisinä koristeina.

The Sound of Music Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

The Sound of Music
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Puvustuksessa näkyy mukavasti alppialueen saksalais-itävaltalaiset vaikutteet niin nahkahousujen kuin dirndlien muunnelmina ja erityisesti kapteeni von Trappin harmaassa asussa. Juhlakohtauksen puvustuksessa on mielestäni nähtävissä 20-lukulaisia vaikutteita, jotka ovat jokseenkin yllättävä valinta. Nunnien puvustus on puolestaan hyvin onnistunut – päähineet ovat samanaikaisesti yksinkertaiset ja näyttävät sekä itse kaavut laskoksineen liikkuvat kauniisti.

Nunnakuoron lisäksi The Sound of Musicin keskeisimpiä elementtejä on tietenkin von Trappin perheen lapset. Kokonaisuudessaan kuoron ohjaus on ollut musikaalissa ensiluokkaista, koska myös haastava lapsikuoro on saatu toimimaan hienosti. Laulujen kerroksittaisuudesta ei ole lähdetty säästelemään ja nuoret näyttelijät eivät pelkästään selviydy rooleistaan vaan hoitavat ne ammattimaisesti. (Aivan samaa ei voi sanoa hääkohtauksen aikana kikattavasta nunnasta.) Kuopion kaupunginteatteri tosin voisi kunnioituksesta esiintyjiä kohtaan laittaa (normaalin moniroolituskäytännön mukaan) käsiohjelmien väliin kyseisen esityksen osajaon – en onnistunut löytämään tätä tietoa mistään. Siten viittaan näihin näyttelijöihin nyt vain roolinimillä. Perheen nuorin, Gretl, muistuttaa niin olemukseltaan kuin ääneltään elokuvaesikuvaansa ja siten hänen roolityönsä osuu ja uppoaa. Erityisen kiinnostavaa katseltavaa on myös Friedrichin esittäjän luonteva lavallaolo. En pysty sanomaan onko hänen hetkittäin herkkä ja toisinaan hieman jäykkä teinipoikamaisuutensa äärettömän erinomaista eläytymistä vai onnistunut luonnerooli.

Kunnon musikaalien tapaan The Sound of Musicissa on liveorkesteri, josta ei tosin nähdä vilaustakaan. Ensimmäisissä riveissä istujat toisaalta saavat (ehkä haluamattaankin) katsella kapellimestaria suorana lähetyksenä kahdelta näytöltä lavan laidoilta. Olin nyt ensimmäistä kertaa katsomassa Kuopion kaupunginteatteria sen varsinaisessa teatteritalossa ja huomasin harmikseni, ettei isoja musikaaleja tekevässä talossa ole orkesterimonttua. Soitto kuullaan siis jostain muualta. En tiedä onko musiikin sovitus oikeudenomistajien sanelemaan, mutta kauniista scoresta on saatu jotenkin läpi linjan kummallista humppaa. Jopa elokuvasta lavaversioon tuotu herkkä Something Good piilottelee taustallaan samaa humppakomppia. Olisin toivonut musiikilta hieman orkesterillisempaa sointia. Laulujen uudet (?) käännökset sensijaan ovat onnistuneita ja seuralaiseni kehui My Favorite Thingsin tavanomaisesta poikkeavan käännöksen parempaa konsonanttitarjontaa, joka ilmeiseti tuo lauluun tekstuuria.

Järkähtämättömänä kapteeni von Trappina esiintyvä Jyri Lahtinen sopii ryhdikkyytensä ja terävien piirteidensä osalta mainiosti rooliinsa. Muutenkin esityksen roolitus tuntuu onnistuneelta. Sari Happonen on rouva Schmidtinä oiva rohkaisevan sivuhenkilötädin arkkityyppi. Mikko Paananen on varsin gayn oloinen Max Detweiler ja hänen aisaparinaan purjehtiva Virpi Rautsiala Elsa Schräderinä tuo mieleen erään entisen esimieheni. Tämä on ansio Rautsialalle, ei ehkä niinkään entiselle esimiehelleni. Schräderiin onkin ladattu suurin osa näytelmän komediasta. Lavan säteilevin tähti on omalla skaalallani ehdottomasti Liesl von Trappin roolia näyttelevä Jenny Liebkind. Oivallista lavakarismaa ja upeaa laulua ei haittaa ollenkaan se, että Liebkind on myös auttamattoman kaunis. Tästä naisesta saisi ihanan Sandyn, Janetin, Meg Giryn tai jopa Christinen.

Kuopion kaupunginteatteri on tehnyt The Sound of Musicin laulu edellä, joten tanssillisesti tarjonta ei ole erityisen monipuolista. Lavalla liikkuminen vaikuttaa kuitenkin melko tarkasti koreografioitulta läpi esityksen – jopa siihen pisteeseen asti, että näyttelijöille kaipaisi ajoittain hieman enemmän eläytymisen varaa. Pidän kyllä itse läpikoreografioiduistakin teoksista ja selkeiden musiikillisten tai draamallisten iskujen hyödyntämisestä, mutta nyt se korostui läpinäkyvyyteen asti. Varsinaisen koreografian on tähän tuotantoon tehnyt Jouni Prittinen, mutta en tiedä onko hän vaikuttanyt näyttelijöiden liikkumiseen laulukohtausten ulkopuolella. Parhaimmillaan Prittisen jälki on duetoissa, kuten Sixteen Going on Seventeen. Muilta osin koreografiset elementit eivät erityisesti yllätä, ihastuta tai herätä kovin syvällisiä ajatuksia.

The Sound of Musicin vahvuus on selvästi hyvässä laulussa ja erityisesti hyvin harjoitetutssa kuorolaulussa. Näyttelijäntyö on huolellista, mutta spektaakkelia tästä ei valitettavasti saa aikaiseksi. Enkä tiedä onko tarvekaan – The Sound of Music on ehkä parhaimmillaan lämpimänä eikä tulikuumana. Tekstin naiivius onnistuu yllättämään aivan viimehetkillä von Trappien paetessa ”vuoren yli Sveitsiin”. Kirjoittaja ei ole ilmeisesti karttaan vilkaissut, koska Salzburgista rajan toisella puolella on Saksa – ja jos ihan tarkkoja ollaan niin lähinnä on Hitlerin kotkanpesästä tunnettu Berchtesgaden. Sveitsiin on pidempi ja vaikeampi matka Salzburgista kuin Tsekkeihin, Slovakiaan, Italiaan, Sloveniaan ja Unkariin. Ehkä abbedissa sittenkin tiesi paremmin laulaessaan Climb Ev’ry Mountain, koska sen todella joutuisi tekemään pakomatkalla Sveitsiin.

Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen: Panopticon

Koreografia ja esiintyjät: Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen

Filosofi Jeremy Bentham kehitti 1700-luvulla pyöreän vankilamallin, jonka keskellä sijaitsee valvontatorni. Yksityisyyden minimoiva, kaikkiin selleihin suoran näkymän tarjoava systeemi on nimeltään Panopticon, kaikkinäkevä. Minun sukupolveni versio Panopticonista olisi OZ-televisiosarjan Emerald City – vankilaosasto, jonka seinät ovat läpinäkyviä.

Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen viittaavat teoksensa nimellä yhteiskunnan tilaan, jossa kaikki ovat jatkuvan tarkkailun alla. Vaikka emme elä aivan orwellilaisessa valvontayhteiskunnassa, on länsimainen ihminen kenties jatkuvasti enemmän julkista omaisuutta. Toisaalta teemme sen itse jakamalla elämäämme Facebookissa ja Twitterissä, mutta Yli-Maunula ja Tuukkanen kääntävät katseensa ehkä enemmän mainosmaailman luomaan kuvaan siitä millaisia meidän pitäisi olla. Saatamme naureskella ja kauhistella Pohjos-Korean virallista kantaa hyväksyttävästä hiustyylistä samalla kun omat muotilehtemme julistavat vastaavaa sanomaa demokraattisen yhteiskunnan hyväksymässä muodossa.

Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Panopticonin rakenne on kohtausmainen – jopa siinä määrin, että välillä alkaa kaivata selkeämpää kausaliteettia tai soljuvampia vaihtoja. Toisaalta tämän koreografisen valinnan voi nähdä myös kommenttina ihmisen julkisten roolien tietoisesta vaihtamisesta. Uusi peruukki päähän ja menoksi.

Aloituskohtaus on visuaalisesti hieno ja laavalamppumaisella tavalla hypnotisoivaa katsottavaa. Yli-Maunula ja Tuukkanen makaavat peilien alla niin, että heistä näkyvät vain jalat, jotka heijastuvat myös peilistä. Hieman samaan oliomaisuuteen viittaavat kohtausten välillä nähtävät videoprojisoinnit, joissa kuvaa on vääristetty tavanomaisilla efekteillä.

Toinen erityisen ilahduttava kohtaus on selkeä viittaus tämän hetken fitness-kulttuuriin. Tuukkasen ja Yli-Maunulan muotoillessa kehojaan värikkäillä kinesioteipeillä nousee kauniista lavakuvasta esiin ajan hengen absurdius. Toiset ampuvat yli suorittamalla liikunnallista elämäntapaa fundamentalistisen uskovaisesti ja toiset verhoavat imagonsa painesukilla ja kinesioteipillä jaksamatta juosta sitä ensimmäistäkään kilometriä. Naisten rento jutustelu teippailun lomassa liikkuu jossain komedian ja itseironian välillä. Pidän itse lavalla puhuttaessa joko viimeistellyn teatterimaisesta esittämistavasta tai hyvin arkisesta läsnäolosta. Jostain syystä puhuvat tanssijat putoavat mielestäni usein edellämainittujen välimaastossa olevaan kiusallisen puoliesittävään tyyliin. Tätä ongelmaa ei onneksi Yli-Maunulan ja Tuukkasen kohdalla ilmene vaan he ovat jotenkin kiinnostavan suoria, selkeitä ja välittömiä.

Teippauskohtaus jatkuu 15 minuutin juoksujaksolla, jonka alkaessa tulee katsomossa pyöräyteltyä silmiään. Kellon lävähtäessä pyörimään taustalla mietin, että aikovatko ne nyt todellakin vain juosta seuraavat 15 minuuttia. Kohtaus kääntyy kuitenkin monella tapaa kiinnostavaksi. Tuukkasen juostessa kevyellä askeleella näyttää Yli-Maunulan meno joltain aivan muulta. Ilmeisesti polviongelmista kärsivä taiteilijaprofessori linkuttaa menemään käsittämättömällä pakkomielteellä ja loppua kohden liikkeestä näkee, ettei leikkauspöydälle jouda kohta pelkästään polvi vaan seuraavaksi myös lonkka. Musiikkivalinnat alkavat suorastaan naurattaa, koska tunnistan itseni niin selkeästi. Tuhdilla bassojytkeellä varustettu tehopoppi on parasta juoksumusiikkia. Välillä Tuukkasen ja Yli-Maunulan välillä tuntuu olevan jopa kilpailutilanteita ja ilmeet ovat paljonpuhuvia.

Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen kävivät esitystä ennen koulullamme puhumassa teoksesta sekä omasta toiminnastaan taitelijana. He kertoivat ajatuksistaan muotilehtien käyttämästä väkivaltakuvastosta sekä esittelivät myös tätä kuvamateriaalia (katseltavissa heidän Pintrest-galleriastaan), joka on osaltaan inspiroinut teoksen maailmaa. Panopticonin loppupuolella näitä kuvia nähdään Yli-Maunulan ja Tuukkasen esittäminä välähdyksinä. Olen itse zombi- ja gore-elokuvien ystävä, joten pidän tarantinolaisesta visuaalisesta väkivallasta (laajemmin siitä miksi kuolema valkokankaalla kiehtoo voi lukea Outi Hakolan väitöskirjasta). Näin ollen ensin pidin oikeastaan kiehtovana katsella Tuukkasen ja Yli-Maunulan tekeytyvän murhatuiksi tai kuoleviksi. Vaikka minulle kyseinen kuvasto on kiinnostavaa, alan kuitenkin miettiä miten tervettä on kasvaa tällaisten muotikuvien maailmassa. On eri asia päättää haluta katsoa jotain kuin altistua sille haluamattaan tai ymmärtämättä ilmiötä.

Teoksen loppukohtaus ilmapallopäisine humanoideineen tuntuu hieman irralliselta, vaikka viittaukset kehonmuokkauksen loputtomuudesta ovat tunnistettavissa. Panopticon tarjoaa jokatapauksessa miettimisen aihetta ja vaikuttavia visuaalisia hetkiä, jotka koen sen keskeisimmiksi ansioiksi.

Savonia-ammattikorkeakoulu: Mu-Si-Soi!

Koreografia: Sirpa Möksy
Musiikki: Matti Ritvanen

Syksyllä tanssinopettajaopintonsa aloittaneet ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat esiintyivät tammikuun lopulla Musiikkikeskuksen Valohallissa Sirpa Möksyn koreografialla Mu-Si-Soi! Musiikki sisälläni soi. Jazztanssin produktio oli suunnattu lapsiyleisölle ja iltanäytöksessäkin pieniä katsojia oli jonkinverran. Valohalli on kovan lattiansa ja avoimen muotonsa suhteen todella epäkiitollinen esiintymispaikka. Ulkoa tulevan valon vähäisyys toi kuitenkin iltanäytöksessä varsinaiset valaistuselementit kauniimmin esiin ja kuilumaisen tilan rajaaminen kankailla yläosastaan rauhoitti ja rajasi ympäristöä selkeästi.

Dramaturgisesti Mu-Si-Soi! koostuu joukosta kohtauksia, jotka useimmiten eivät linkity selvän juonellisesti yhteen. Tiukka jazz-tykitys alkaa heti ensimmäisestä numerosta ja energiataso pysyy pääosin tasaisen korkeana läpi esityksen. Selkein rauhoittumisen hetki oli erottuvan lyyrinen Hovineidot teoksen loppupuolella. Tanssijat kyllä pitävät energiaa hyvin yllä, mutta katsojalle hengähdyshetki olisi tarpeen. Lapsikatsojia tämä ei tosin näyttänyt millään muotoa haittaavan, joten siinä suhteessa tiivistahtista menoa voi pitää perusteltuna ratkaisuna. Yhtenäisen tarinan puutteesta huolimatta eri kohtauksilla oli selvästi tunnistettavia teemoja tai juonikuvioita.

Tanssijoiden ilmeikkyys oli alusta asti mukavaa katseltavaa, mutta elementtinä välillä jopa alleviivaavaa. Erityisen kauniin avoin ilmaisu näkyi Melike Başaranoğlun kasvoilla hänen tanssiessaan soittorasian keijuna. Vanhahtavasti voisi sanoa hänellä olevan hyvät lavakasvot. Myös kyseisen numeron asu oli ilmavuudessaan kiinnostava, vaikka runsaahkon höttöisestä helmasta noin puolet leijailikin langanpätkinä lattialle tanssin aikana. Mieleeni muistui Trocaderon iki-ihanan Maya Thickenthighyan tulkinta Kuolevasta joutsenesta. Koko teoksen puvustus noudatti musta-valkoinen-punainen -linjaa ja oli siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin toimiva. Mira Örling on onnistunut löytämään kiinnostavia printtikankaita, joiden yksityiskohdat toimivat niin visuaalisesti kuin temaattisesti.

Tanssijat kerääntyvät Ruusukuningattaren ympärille Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Tanssijat kerääntyvät Ruusukuningattaren ympärille
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Puvut ovatkin selkeästi osa Mu-Si-Soin kohtausten tarinallisuutta. Hyvin voimakkaasti musiikkiin tukeutuvassa teoksessa tanssijoiden musikaalisuus on todella helposti havaittavissa ja joukkoon mahtuu niin erinomaisia kuin myös keskinkertaisia. Osa tanssijoista liikkuu niin saumattomasti musiikkiin, että jo sitä pelkästään on ilo seurata. Teknisesti tanssijat ovat hyvin yhtenäinen joukko ja siten he toimivatkin ryhmänä lavalla hyvin. Tämä on hyödynnetty koreografisesti käyttämällä muodostelmashowtanssin elementtejä – tosin muodostelmiin järjestäytyminen tapahtuu aina kovin asettautumalla. Yksikään hetki ei synny yllättäen tai ”vahingossa”.

Opiskeltuani nyt breakdancea pääaineena Ruotsissa on tietenkin Niklas Baarmanin breikkisoolo hyvin tarkan katselun alla. Teknisesti virheettömän siisti liikehdintä kärsii hieman koreografisesta kaavamaisuudesta. Tämä kaavamaisuus on jokseenkin toistuva teema läpi teoksen ja koreografiaa vaivaa tanssituntimaisuus. Diagonaalista vuorotellen tehtävät hypyt ovat jazzkliseiden kultaisen kirjan ensimmäiseltä sivulta. En voi kuitenkaan kieltää sitä, etteikö koreografiaa olisi hauskaa katsoa ja pikkuyleisön railakas tanssiminen teoksen mukana todistaa ehkä enemmän kuin sivistyneet sanakäänteet.

Toinen armottoman kriittisen silmän alle joutuva hetki on Ruusu-duetto, jonka tanssivat varvastossuilla Margarita Susi ja Hanna Tuuha. Toisen lajitekniikan tuominen teokseen aiheuttaa aina sen haasteen, että koreografin mahdollisuudet auttaa tanssijoita parantamaan työn jälkeä voivat olla rajalliset. Kukaan ei voi olla joka lajin ekspertti. Margarita Susi liikkuu sellaisella teknisellä varmuudella ja selkeydellä, että sitä voi vain hiljaa ihailla. Toisaalta hän kuitenkin pyörii pitkälti omassa kinesfäärissään ja voisi olla yleisön suuntaan hieman anteliaampi. Tuuha vakuuttaa kevyellä échappélla, mutta hän ei useinkaan nouse tossun kärjelle asti.

Alussa hieman epätasaisesta miksauksesta kärsivä musiikki harmonisoituu loppua kohden. Kiinnostavimpana Matti Ritvasen sävellyksistä erottautuu yllätten orientaalihenkinen kappale – ehkä juuri omaperäisyytensä vuoksi. Tanssijoiden soittamat pienet kellot ovat myös musiikillisesti ja tanssillisesti oiva idea ja herättävät kiinnostuksen kaikenikäisissä katsojissa. Tämä on ehkä yksi Mu-Si-Soin parhaita hetkiä ja se kantaa pitkälle. Ennen loppukohtausta oleva Meri Toivosen tanssima Ruusukuningattaren soolo on myös kiinnostava monella tapaa. Ritva-Liisa Pohjalaisen suunnittelema asu onnistuu siinä ikuisesti vaikeassa tehtävässä – olemaan näyttävä ja tanssillinen. Puku tuo vaikuttavaa ulottuvuutta muutenkin pitkäraajaisen ja selkeäliikkeisen Toivosen olemukseen ja naista katselee ihan ilokseen.

Mu-Si-Soi! on täyteenahdettu jazz-paukku, jossa olisi hiven keventämisen varaa. Tanssijat työskentelevät kuitenkin koreografian vaatimalla intensiteetillä alusta loppuun ja vetävät erityisesti lapsiyleisön liikkeeseen mukaan. Sirpa Möksyn työn jälki on tapansa mukaan tunnistettavaa ja luotettavan energistä.