Suomen Kansallisooppera: Oopperan kummitus

Musiikki: Andrew Lloyd Webber
Sanoitus: Charles Hart ja Richard Stilgoe
Ohjaus: Tiina Puumalainen
Koreografia: Osku Heiskanen

Where in the world have you been hiding…” – Meg Giryn resitatiivia lainaten on maailman suosituin musikaali todellakin piileskellyt suomalaisyleisöltä kohtuuttoman kauan. Olin järjettömän innoissani kuultuani ensimmäisen kerran, että Andrew Lloyd Webberin lähes 30 vuotta sitten ensi-iltansa saanut Oopperan kummitus tulisi viimeinkin Suomeen. Ja kaiken lisäksi Kansallisoopperan toteuttamana. Mikä voisikaan olla parempi ympäristö oopperataloon sijoittuvalle musikaalille kuin oikea ooppera oikeine oopperalaulajineen ja oikeine balettitanssijoineen!

”This face which earns
A mother’s fear and loathing
A mask, my first
Unfeeling scrap of clothing”

Oma intohimoni Oopperan kummitukseen syttyi noin 15 vuotta sitten kuunneltuani ikonisen Sarah Brightmanin alkuperäistä tulkintaa levyltä. Tarina ulkomuotonsa vuoksi ihmisten hyljeksimästä nerosta ja tämän pakkomielteisestä rakkaudesta vetosi minuun hyvin henkilökohtaisella tasolla. Hahmon ehdottomassa intohimossa oli jotain samalla tavalla vaikuttavaa kuin Humisevan harjun Heathcliffissa. Tein päätöksen, että lähden vielä joku päivä katsomaan tämän teoksen Broadwaylla – tosin en lukioikäisenä vielä tiennyt millä rahalla.

Sillä välillä ehti tulla tavallisen kansan helpommin tavoitettavaksi Joel Schumacherin elokuvaversio, josta pidin valtavasti. Katsottuani tuota elokuvaa kymmeniä kertoja koitti viimein elämäntilanne, joka salli minun lähteä Yhdysvaltoihin. Nähtyäni elämäni rakkaimman musikaalin Broadwaylla kävin myöhemmin katsomassa sen myös West Endissä sekä Las Vegasissa. Ehdin myös nähdä Lontoossa alkuperäisversion jatko-osasta Love Never Dies ennen kuin sitä muutettiin, koska yleisö halusi kuulla teoksen teemakappaleen jo esityksen alussa. Kaikki fanit eivät ihastuneet ylipäänsä ajatukseen jatko-osasta, koska niin moni on kokenut yhteenkuuluvuudentunteita originaalin kanssa. He kokivat Andrew Lloyd Webberin puuttunen heidän Opperan kummitukseensa.

”Night time sharpens, heightens each sensation
Darkness stirs and wakes imagination
Silently the senses abandon the defenses”

Odotukseni olivat ehkä kohtuuttoman korkealla astellessani kohti viimeistä paikkaa myöten täyttyvää oopperataloa. Olin onnistunut saamaan lipun talon parhailta paikoilta hieman sattumalta soitettuani peruutuspaikoista oopperan lipunmyyntiin. (Peruutuspaikkoja myydään sitä mukaan kun niitä vapautuu, eikä jonotussysteemiä ole, joten lipunmyyntiin kannattaa soitella!) Nähdessäni tuttuun tapaan laatikot ja kattokruunun etulavalla toivoin saavani kokea jotain tajunnanräjäyttävää.

Olen Oopperan kummituksen suhteen puritaani eli minulla on hyvin tarkka käsitys miten se kuuluisi esittää. Tiesin toki Kansallisoopperan toteutuksen olevan kokonaan uusi ja pyrin katsomaan sitä avoimin mielin. Läpisävellettynä teoksena Oopperan kummituksessa on paljon iskuja – repliikkejä ja eleitä joista seuraa tapahtumia, komiikkaa tai draamaa. Ensimmäinen missattu isku tuli jo prologissa. Melkarin huutaessa ”illumination” odotin hänen tavanomaisesti iskevän kipinöitä lentävän töpselin kattokruunuun ja musikaalin teeman alkavan soida sellaisella forte fortissimolla, että jokainen katsoja säpsähtää tuolissaan. Nämä tapahtumat eivät ketjuttuneet aivan saumattomasti ja se fortissimokin jäi jonnekin mezzon paikkeille. Tämä ongelma jatkui läpi musikaalin eli orkesteri soitti jostain syystä poikkeuksellisen hiljaa. Oopperalaulajat kyllä pystyvät laulamaan yli orkesterin aivan au naturel ja mikrofoneilla vahvistettuna asiasta ei pitäisi jäädä epäilystä, joten oli todella sääli, että orkesteri kuulosti soittavan sordiinon kanssa.

”In sleep he sang to me
In dreams he came
That voice that calls to me and speaks my name”

Christine Daaén roolissa esiintynyt Sofie Asplund lunasti paikkansa varsin moitteettomasti. Kuulas sopraano soi vaivattomasti ja myös olemukseltaan sekä ilmaisultaan Asplundin uskoo nuoreksi ensirakkauden hämmentävissä pyörteissä olevaksi naiseksi. Oopperan kohdalla roolitus harvoin onnistuu näin hyvin – kukapa ei olisi nähnyt keski-ikäistä primadonnaa nuoren tytön roolissa. Christine on melko klassinen ingenue-hahmo – kuten häntä esityksen diiva Carlottakin kuvailee – ja tämän rakastettavan kirkasotsaisen naiiviuden Sofie Asplund esittää kaikella lämmöllä. Ville Rusanen Phantomina joutuu hieman pinnistelemään ylärekisterin kanssa ja on läsnäolossaan turhan hauras. Tero Harjunniemi on tavanomaisen limainen Raoul.

Elokuvaversiossa Madame Girya esittävä Miranda Richardson on kuvannut hahmonsa lavaversiota mielestäni osuvasti ”kuin huutomerkiksi”. Yleensä luiseva ja tiukkailmeinen Giry on Päivi Nisulan tulkitsemana jotenkin enemmän Romeon ja Julian imettäjän kaltainen touhottaja, mikä vesitti tätä klassista baletinopettajan karikatyyriä. Aivan ilahduttavana yksityiskohtana on mainittava Il Muto -kohtauksessa mainiosti esiintyneet Tove Åman, Juhana Suninen ja Roland Liiv. Kolmikko ampuu ihastuttavasti yli lähtökohtaisestikin överipuccinilaisessa rokokooromanssissa.

Oopperan kummituksen lavastus noudattelee pitkälti originaalia. Alun Hannibal-kohtauksessa kulissit ovat melko vanhanaikaisen oloiset, mutta tämä on mahdollisesti ollut harkittu valinta. Erityisen hyvin Teppo Järvinen on luonut Phantomin luolan, joka on alkuperäisversiossa hieman mitätön. Etenkin perinteisessä versiossa nähtävät urut ovat olleet epämärääräisyydessään aina mielestäni yksi teoksen kiusallisimmista lavasteista ja tämän Järvinen on onnistunut korjaamaan kiitettävästi. Kansallisoopperalla Phantomin urut on nostettu keskeiselle paikalle ja niistä on tehty kunnolla goottihenkiset. Myös nimikkokappaleen aikana tapahtuva opperatalon luoliin laskeutuminen on toteutettu lavasteiden osalta näyttävämmin, kuitenkin säilyttäen mainiot hetkessä paikasta toiseen siirtyvät päähenkilöt. Yllättävin ja modernein lavaste on Don Juan Triumphant -kohtauksessa nähtävä valtava korsetti, joka osoittaa sitä rohkeutta mitä olin odottanut uudelta tuotannolta hieman enemmänkin. All I Ask of You -kohtauksen enkelipatsas ei muistuta ollenkaan Pariisin oopperan katolla olevia patsaita, mutta yllättäen en pahastunut tästä ollenkaan, koska enkeli oli niin selkeästi erilainen ja oikeastaan todella hieno. Myös kyseisen kohtauksen lopetus ikkunaan piirtyvien varjojen suutelusta oli niin ällöklassisen inhoromanttinen, ettei siitä voinut olla pitämättä.

”You’d never get away with all this in a play,
But if it’s loudly sung and in a foreign tongue
It’s just the sort of story audiences adore, in fact a perfect opera!”

Olen istunut Las Vegasiin varta vasten Oopperan kummitusta (tai itseasiassa esityksen virallinen nimi siellä ei ollut mitään vähemmän kuin Phantom – The Las Vegas Spectacular) varten rakennetun teatterin permannon keskellä, kun parissa sekunnissa puolentoista metrin päähän päästäni pudotetaan lähes tonnin painoinen viisimetrinen kattokruunu. On sanomattakin selvää, että tämän kokemuksen – jossa katsojat oikeasti huutavat kauhusta – jälkeen on kenenkään kovin vaikea pistää paremmaksi. Helsingissä tavanomaisen kokoinen kattokruunu pudotetaan hyvin maltillisesti, mutta pyrotekniikka tuo hommaan hieman lisäpontta. Toinen musikaalin keskeisistä spektaakkelihetkistä puolestaan lyö Töölönlahdella laudalta muut näkemäni lavaversiot. Masquerade -kohtaus tuli tunnetuksi portaissa seisovista aivan ihmisen näköisistä nukeista, joita näyttelijät liikuttelivat oman tanssimisensa tahdissa luoden vaikutelman valtavasta ensemblesta. Kansallisoopperassa nukkeja ei käytetä vaan portaikossa tanssii oikeasti – pardon my French – aivan rutosti väkeä. Vaikutelma on upea ja tämä on ehdottomasti suomalaistuotannon onnistunein hetki. Tosin olisin silti toivonut Phantomin kävelevän portaita Punaisen kuoleman asussaan musiikin tempossa.

Originaaliversiossa yksi teoksen paatoksellisimmista kohtauksista, Point of No Return, on onnistuttu pilaamaan Phantomin mustakaapumaisella asulla. Tämän asian Tiina Puumalainen oli onneksi ohjauksessaan korjannut ja toteuttanut kohtauksen hieman Schumacherin elokuvaa muistuttavaan tyyliin. Mielestäni Point of No Returnin jännite on parhaillaan tässä ratkaisussa, joka antaa ymmärtää Christinen tunnistavan valeasuisen Phantomin ja tekevän valinnan lähteä hänen mukaansa.

”Past the point of no return
The final threshold
The bridge is crossed, so stand
and watch it burn”

Baletin ollessa elämäntehtäväni, odotin tietenkin mielenkiinnolla miten laadukas Kansallisbalettimme saisi loistaa tässä harvinaisessa yhteistuotannossa. Osku Heiskanen on ansioitunut musikaalikoreografi, mutta valitettavasti hänen taitonsa käyttää balettitanssijoita ei vakuuttanut. Tanssijoiden potentiaalista ei hyödynnetä puoliakaan ja koreografia on auttamattoman yksinkertainen. Katsoessani toivoin, että homman olisi hoitanut talon oma mies, Kenneth Greve, jolla on ilmiömäinen kyky luoda vaikuttavia ja hyvin kolmiulotteisia joukkokohtauksia. Tanssijat hoitavat kyllä työnsä moitteettomasti, mutta tällä kertaa koreografian heikkous aiheuttaa epätasapainon musiikin ja tanssin välillä.

Yksi musiikillisesti kiinnostavimpia elementtejä Oopperan kummituksessa on kaksi Notes-kohtausta, jossa laulajat replikoivat nopeaan tahtiin lomittain ja päällekkäin. Tämä ehdotonta oikea-aikaisuutta vaativa elementti sujuu Kansallisoopperan väeltä kauniisti ja mielipiteiden tulvaa on ilo kuunnella. Mainitsin alussa teoksen sisältämistä iskuista ja osa komiikasta tuntui menevän yleisöltä ohi, koska kaikki dramaturgiset iskut eivät osu kohdalleen tai sanojen painotus on väärä. Tosin kyseisessä esityksessä yleisö oli suomalaisittain melko vaisu ja osoitti suosiotaan vuolaasti vasta lopussa. Musiikin viimeisiltä tahdeilta on jätetty pois luolaan saapuva Meg, joka jää pitämään Phantomin naamiota käsissään. Jäin hieman kaipaamaan tätä hetkeä, joka on mielestäni kaunis ja toisaalta linkittää Oopperan kummituksen jatko-osaansa Love Never Diesiin. Silti pidin valtavasti siitä, että Phantom ei hävinnyt viittansa sisälle vaan katosi glitterinä ilmaan.

Suomen Kansallisooppera: Oopperan kummitus Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Suomen Kansallisooppera: Oopperan kummitus
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Suomen Kansallisoopperan versio Oopperan kummituksesta jätti minut melko ristiriitaisiin tunnelmiin. Yleensä teos on ollut minulle valtava tunnelataus, mutta nyt jotain jäi puuttumaan. Osittain syynä oli alussakin mainitsemani hiljainen musiikki. Istuin ensimmäisen parven keskiosassa eturivillä, joten en tiettävästi ollut missään katveessakaan. Kansallisooppera ei ole pitkään aikaan esittänyt musikaaleja, operetteja kylläkin, joten mietin onko tyylilajin istumisessa siksi havaittavissa kankeutta. Toki Oopperan kummitus on näkemisen arvoinen ja suuri produktio, mutta suosittelen harkitsemaan myös lentolippuja Lontooseen. Muun yleisön hehkuttaessa lämpiössä esityksen mahtavuutta mietin näimmekö todella saman esityksen. Toisaalta myönnän sen, että oma vaatimustasoni on juuri tämän kyseisen teoksen kohdalla todella korkealla. Onhan kyseessä minun Oopperan kummitukseni.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s