Heather Cassils: Inextinguishable Fire

Vuonna 2014 ensimmäisen ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon voittanut Heather Cassils on tänä vuonna ANTI-festivaalin pääesiintyjänä – jos näin sopii sanoa. Kanadasta lähtöisin oleva ja nykyään Los Angelesissa asuva Cassils on monella tapaa kiinnostava persoona. Tutustuin hänen taiteeseensa ensimmäisen kerran kuunneltuani hänen luentoaan samaisella festivaalilla vuonna 2012. Silloin teemana oli seksuaalisuus ja sukupuolisuus, joka onkin usein esiintyvä juonne Cassilsin taiteessa. Olen ymmärtänyt Cassilsin määrittelevän itsensä transsukupuoliseksi tai trans-ihmiseksi, vaikka ehkä asian mainitseminen ylipäänsä on hieman irrelevanttia. Keskeisempää on Cassilsin taiteen toiminen eräälaisena queer-aktivismin välineenä erityisesti sukupuolivähemmistöjen kokemaa väkivaltaa vastaan. Kuitenkin Cassils on henkilönä mielestäni kiinnostava sekä sukupuolikäsitteiden laajentajana että hyvin älykkäänä ja visuaalisena taiteilijana.

ANTI-festivaali tai koko nimeltään ANTI Contemporary Art Festival on ainutlaatuinen nykytaiteen ja erityisesti performanssitaiteen ja live artin tapahtuma Kuopiossa. Festivaalin tapahtumat ovat pääasiassa ilmaisia ja monet levittäytyvät kaupunkitilaan vieden taidetta erilaisiin ympäristöihin. Vaikka kyseessä ei suoranaisesti olekaan tanssitapahtuma niin live art -teoksilla on selkeä kosketuspinta fyysisenä esittävänä taiteena tanssitaiteeseen. Mielestäni ANTI-festivaalin positiivisin anti (niin, juuri se) on taiteen tavoitettavuuden parantaminen. Valtavirrassa vähemmän tunnetut nykytaiteen muodot kohtaavat tavallisen kadullakulkijan suunnitellusti tai joskus yllättäenkin.

Heather Cassils: Inextinguishable Fire Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Heather Cassils: Inextinguishable Fire
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Olin käynyt tänään taas kuulemassa Cassilsia (ja muita festivaalin taiteilijoita) ANTI-seminaarissa ja päätin sen innoittamana lähteä illalla katsomaan hänen videoteostaan Inextinguishable Fire. Kuopiolaisen kerrostalon seinään projisoitu teos toi paikalle joitakin kymmeniä asiaan vihkiytyneitä sekä kourallisen ohikulkijoita. Cassils kertoi videon inspiraationa olleen saksalaisen Harun Farockin vuoden 1969 samanniminen videoteos, joka käsittelee napalmin uhrien kärsimyksiä. Cassils vertaa kyvyttömyyttä samaistua vietnamilaisten asemaan siihen etäisyyteen, jota tänäpäivänä koemme suhteessa välimerellä hukkuviin pakolaisiin. Hän haluaa videollaan esittää taiteen muodossa väkivallanteon sytyttämällä itsensä palamaan.

Phantom-kameralla kuvattu 14 sekunnin polttostuntti on 1000 frameratella saatu venytettyä 14 minuutin mittaiseksi. Suojapukuun puettu Cassils on aluksi takkavideomaisen rauhoittava näky liekkien alkaessa hitaasti ympäröidä häntä. Tuli on visuaalisesti kaunis elementti ja pyhimysmäisessä asennossa seisova Cassils on eleettömyydessään etäinen. Kuitenkin tunnelma muuttuu hänen räpäyttäessä hitaasti silmiään ja samalla koko kuva muuttuu enemmän eläväksi. Alan tulla tuskallisen tietoiseksi miten kuuma liekkien keskellä on ja en voi olla ajattelematta netissä näkemiäni kuvia itsensä protestina sytyttäneistä buddhalaismunkeista.

Kameran vetäytyessä kauemmas ja paljastaessa kokoajan hieman laajempaa kuvaa Cassilsista ja hänen ympäristöstään video tuo mieleen lisää merkityksiä. Alun musta tausta on pitänyt fokuksen tiukasti Cassilsissa, mutta pian sen reunoilta alkaa näkyä auringonlaskun kuva. Taivas ja taiteilija palavat kirkkaana liekkinä vain sammuakseen lopulta pimeyteen. Lopulta taustan ympäriltä paljastuu myös studion välineistöä ja avustavaa henkilökuntaa. Cassils alkaa kaatua eteenpäin ja syöksyy vatsalleen maahan kuin hitaasti romahtava kerrostalo. Molemmilta puolilta kuvaan ilmestyvät avustajat sammuttamaan maassa makaavaa Cassilsia. Hänen peityttyään savuverhoon alkaa video pyöriä takaperin takaisin kohti alkua.

Voimmeko todellisuudessa perua tehtyjä asioita? Kuin tyhjä anteeksipyyntö napalm-pommituksista, imevät jauhesammuttimet savun Cassilsin ympäriltä ja liekit hyökkäävät uudelleen hänen kimppuunsa. Ja hän näyttää siltä kuin tietäisi – kuten me katsojatkin – miten tässä käy.

Arvasin saavani nähdä jotain visuaalisesti tyydyttävää, mutta pohdin aluksi olisiko Hollywood-stuntti itsellisenä taidetoksena tarpeeksi antoisa. Yllätyin kuitenkin siitä miten paljon ajatuksia Heather Cassilsin Inextinguishable Fire herätti puolituntisen esityksensä aikana. Neljännen ulottuvuuden ulkoilmaesitykseen olisi voinut saada vielä polttamalla nuotiota lähettyvillä. Kehoni jäi kaipaamaan kokonaisvaltaista kokemusta vielä hajun osalta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s