Kuopion kaupunginteatteri: The Sound of Music

Ohjaus: Olli-Matti Oinonen
Koreografia: Jouni Prittinen
Musiikki: Richard Rodgers

Kamera panoroi vuoristomaisemaa ilmavan intron soidessa ja näyttävä nosturiotos zoomaa musiikin noustessa kohti niityllä juoksevaa naista, joka alkaa laulaa… Julie Andrewsin raikas avaushetki The Sound of Music -elokuvassa on syöpynyt tuhansien katsojien mieleen 60-luvulta lähtien sillä tarkkuudella, että jokainen tietää miten alppiniityillä oikeaoppisesti kirmaillaan. Musikaaleja rakastavana suhtaudun elokuvaan jokseenkin uskonnollisesti, mutta lavaversiota en ollut tästä kaikkien musikaalien äidistä vielä nähnyt.

Kuopion kaupunginteatteri vetää jo viimeisiä esityksiään viime syksynä alkaneesta The Sound of Musicista, mutta onnekseni ehdin sen vielä näkemään. Julie Andrewsin saappaat eivät ole maailman helpoimmat täyttää ja jokainen ohjaaja joutuukin kohtaamaan nunnakuoron esittämän kysymyksen ”how do you solve a problem like Maria”. Kuopiossa pirtsakan nunnakokelaan roolissa nähdään Husky Rescuen laulajanakin tunnettu Reeta Vestman.

Avauskohtauksessa Vestman on laitettu kipittämään pitkin lavaa pisteestä toiseen kiusallisen luonnottomasti. Omituinen liikehdintä ei niinkään vaikuta näyttelijän valinnalta vaan tarkasti setatulta reitiltä, jolle ei ainakaan eturiviin ilmene mitään valaistuksellista(kaan) syytä. Mahtipontinen alku vapautta uhkuvine alppiniittyineen jää siis kokematta, mutta Vestmanin laulu kantaa kirkkaana. Tunnelmallisessa vuoristotaustassa on nautittu ripaus taiteellista vapautta, koska Salzburgia ympäröivät vuoret eivät erityisen massiivisina ja terävähuippuisina kohoa. Huomionarvoista on, että jotkin kommenttini voivat olla irrelevantteja suhteessa juuri tähän tuotantoon – suurmusikaalien oikeudenomistajat ovat usein pikkutarkkoja miten asiat saa lavalle laittaa.

Lavastusosasto kerää parhaat pisteensä Nonnbergin nunnaluostarin kuvittamisessa. Yksinkertaiset kulissirakennelmat toimivat loistavasti ja ääniteknikkojen tarjoilema kiviseinien kaiku on täydellinen. Myös ensemble panee parastaan nunnajoukkona. Johanna Nylund avaa kauniisti laulun, johon muu nunnajoukko liittyy ja ryhmän sointi on niin harras kuin katolilaisen syyllisyydentunnon alla kuuluukin. Edukseen erottuu myös sisar Sophiana laulava Heli Lyytikäinen. Olen kuullut Lyytikäisen soololaulua aiemminkin, mutta nyt hänen replikoidessaan vuorotellen muiden laulajien kanssa, nousee Lyytikäisen laatu ihailtavan selkeänä, luontevana ja roolia tukevana. Tärkeää abbedissan roolia esittävä Ritva Grönberg ei pääse aivan oikeuksiin vielä ensimmäisessä kohtauksessaan, mutta lunastaa paikkansa moitteetta musikaalin edetessä.

The Sound of Music kunnioittaa selkeästi tarinan alkuperäistä – tässä ajassa hieman naiiville tuntuvaa – luonnetta. Eikä tämä mielestäni ole lähtökohtaisesti ollenkaan huono asia. Joiltain osin asiat tuntuvat kuitenkin liian ilmiselviltä. Musikaalissa on läpi esityksen lavalla aina yksi selkeä fokus. Yleisö tietää siis mitä heidän halutaan katsovan, mutta itse kaipaisin hieman touhua lavalle päätapahtumien lisäksi. Esimerkiksi juhlakohtauksessa on selvästi tehty ohjauksellinen valinta pitää ”ylimääräinen” väki laidoilla vähäeleisinä koristeina.

The Sound of Music Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

The Sound of Music
Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Puvustuksessa näkyy mukavasti alppialueen saksalais-itävaltalaiset vaikutteet niin nahkahousujen kuin dirndlien muunnelmina ja erityisesti kapteeni von Trappin harmaassa asussa. Juhlakohtauksen puvustuksessa on mielestäni nähtävissä 20-lukulaisia vaikutteita, jotka ovat jokseenkin yllättävä valinta. Nunnien puvustus on puolestaan hyvin onnistunut – päähineet ovat samanaikaisesti yksinkertaiset ja näyttävät sekä itse kaavut laskoksineen liikkuvat kauniisti.

Nunnakuoron lisäksi The Sound of Musicin keskeisimpiä elementtejä on tietenkin von Trappin perheen lapset. Kokonaisuudessaan kuoron ohjaus on ollut musikaalissa ensiluokkaista, koska myös haastava lapsikuoro on saatu toimimaan hienosti. Laulujen kerroksittaisuudesta ei ole lähdetty säästelemään ja nuoret näyttelijät eivät pelkästään selviydy rooleistaan vaan hoitavat ne ammattimaisesti. (Aivan samaa ei voi sanoa hääkohtauksen aikana kikattavasta nunnasta.) Kuopion kaupunginteatteri tosin voisi kunnioituksesta esiintyjiä kohtaan laittaa (normaalin moniroolituskäytännön mukaan) käsiohjelmien väliin kyseisen esityksen osajaon – en onnistunut löytämään tätä tietoa mistään. Siten viittaan näihin näyttelijöihin nyt vain roolinimillä. Perheen nuorin, Gretl, muistuttaa niin olemukseltaan kuin ääneltään elokuvaesikuvaansa ja siten hänen roolityönsä osuu ja uppoaa. Erityisen kiinnostavaa katseltavaa on myös Friedrichin esittäjän luonteva lavallaolo. En pysty sanomaan onko hänen hetkittäin herkkä ja toisinaan hieman jäykkä teinipoikamaisuutensa äärettömän erinomaista eläytymistä vai onnistunut luonnerooli.

Kunnon musikaalien tapaan The Sound of Musicissa on liveorkesteri, josta ei tosin nähdä vilaustakaan. Ensimmäisissä riveissä istujat toisaalta saavat (ehkä haluamattaankin) katsella kapellimestaria suorana lähetyksenä kahdelta näytöltä lavan laidoilta. Olin nyt ensimmäistä kertaa katsomassa Kuopion kaupunginteatteria sen varsinaisessa teatteritalossa ja huomasin harmikseni, ettei isoja musikaaleja tekevässä talossa ole orkesterimonttua. Soitto kuullaan siis jostain muualta. En tiedä onko musiikin sovitus oikeudenomistajien sanelemaan, mutta kauniista scoresta on saatu jotenkin läpi linjan kummallista humppaa. Jopa elokuvasta lavaversioon tuotu herkkä Something Good piilottelee taustallaan samaa humppakomppia. Olisin toivonut musiikilta hieman orkesterillisempaa sointia. Laulujen uudet (?) käännökset sensijaan ovat onnistuneita ja seuralaiseni kehui My Favorite Thingsin tavanomaisesta poikkeavan käännöksen parempaa konsonanttitarjontaa, joka ilmeiseti tuo lauluun tekstuuria.

Järkähtämättömänä kapteeni von Trappina esiintyvä Jyri Lahtinen sopii ryhdikkyytensä ja terävien piirteidensä osalta mainiosti rooliinsa. Muutenkin esityksen roolitus tuntuu onnistuneelta. Sari Happonen on rouva Schmidtinä oiva rohkaisevan sivuhenkilötädin arkkityyppi. Mikko Paananen on varsin gayn oloinen Max Detweiler ja hänen aisaparinaan purjehtiva Virpi Rautsiala Elsa Schräderinä tuo mieleen erään entisen esimieheni. Tämä on ansio Rautsialalle, ei ehkä niinkään entiselle esimiehelleni. Schräderiin onkin ladattu suurin osa näytelmän komediasta. Lavan säteilevin tähti on omalla skaalallani ehdottomasti Liesl von Trappin roolia näyttelevä Jenny Liebkind. Oivallista lavakarismaa ja upeaa laulua ei haittaa ollenkaan se, että Liebkind on myös auttamattoman kaunis. Tästä naisesta saisi ihanan Sandyn, Janetin, Meg Giryn tai jopa Christinen.

Kuopion kaupunginteatteri on tehnyt The Sound of Musicin laulu edellä, joten tanssillisesti tarjonta ei ole erityisen monipuolista. Lavalla liikkuminen vaikuttaa kuitenkin melko tarkasti koreografioitulta läpi esityksen – jopa siihen pisteeseen asti, että näyttelijöille kaipaisi ajoittain hieman enemmän eläytymisen varaa. Pidän kyllä itse läpikoreografioiduistakin teoksista ja selkeiden musiikillisten tai draamallisten iskujen hyödyntämisestä, mutta nyt se korostui läpinäkyvyyteen asti. Varsinaisen koreografian on tähän tuotantoon tehnyt Jouni Prittinen, mutta en tiedä onko hän vaikuttanyt näyttelijöiden liikkumiseen laulukohtausten ulkopuolella. Parhaimmillaan Prittisen jälki on duetoissa, kuten Sixteen Going on Seventeen. Muilta osin koreografiset elementit eivät erityisesti yllätä, ihastuta tai herätä kovin syvällisiä ajatuksia.

The Sound of Musicin vahvuus on selvästi hyvässä laulussa ja erityisesti hyvin harjoitetutssa kuorolaulussa. Näyttelijäntyö on huolellista, mutta spektaakkelia tästä ei valitettavasti saa aikaiseksi. Enkä tiedä onko tarvekaan – The Sound of Music on ehkä parhaimmillaan lämpimänä eikä tulikuumana. Tekstin naiivius onnistuu yllättämään aivan viimehetkillä von Trappien paetessa ”vuoren yli Sveitsiin”. Kirjoittaja ei ole ilmeisesti karttaan vilkaissut, koska Salzburgista rajan toisella puolella on Saksa – ja jos ihan tarkkoja ollaan niin lähinnä on Hitlerin kotkanpesästä tunnettu Berchtesgaden. Sveitsiin on pidempi ja vaikeampi matka Salzburgista kuin Tsekkeihin, Slovakiaan, Italiaan, Sloveniaan ja Unkariin. Ehkä abbedissa sittenkin tiesi paremmin laulaessaan Climb Ev’ry Mountain, koska sen todella joutuisi tekemään pakomatkalla Sveitsiin.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s