Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen: Panopticon

Koreografia ja esiintyjät: Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen

Filosofi Jeremy Bentham kehitti 1700-luvulla pyöreän vankilamallin, jonka keskellä sijaitsee valvontatorni. Yksityisyyden minimoiva, kaikkiin selleihin suoran näkymän tarjoava systeemi on nimeltään Panopticon, kaikkinäkevä. Minun sukupolveni versio Panopticonista olisi OZ-televisiosarjan Emerald City – vankilaosasto, jonka seinät ovat läpinäkyviä.

Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen viittaavat teoksensa nimellä yhteiskunnan tilaan, jossa kaikki ovat jatkuvan tarkkailun alla. Vaikka emme elä aivan orwellilaisessa valvontayhteiskunnassa, on länsimainen ihminen kenties jatkuvasti enemmän julkista omaisuutta. Toisaalta teemme sen itse jakamalla elämäämme Facebookissa ja Twitterissä, mutta Yli-Maunula ja Tuukkanen kääntävät katseensa ehkä enemmän mainosmaailman luomaan kuvaan siitä millaisia meidän pitäisi olla. Saatamme naureskella ja kauhistella Pohjos-Korean virallista kantaa hyväksyttävästä hiustyylistä samalla kun omat muotilehtemme julistavat vastaavaa sanomaa demokraattisen yhteiskunnan hyväksymässä muodossa.

Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Copyright © 2015 Le Danseur Terrible

Panopticonin rakenne on kohtausmainen – jopa siinä määrin, että välillä alkaa kaivata selkeämpää kausaliteettia tai soljuvampia vaihtoja. Toisaalta tämän koreografisen valinnan voi nähdä myös kommenttina ihmisen julkisten roolien tietoisesta vaihtamisesta. Uusi peruukki päähän ja menoksi.

Aloituskohtaus on visuaalisesti hieno ja laavalamppumaisella tavalla hypnotisoivaa katsottavaa. Yli-Maunula ja Tuukkanen makaavat peilien alla niin, että heistä näkyvät vain jalat, jotka heijastuvat myös peilistä. Hieman samaan oliomaisuuteen viittaavat kohtausten välillä nähtävät videoprojisoinnit, joissa kuvaa on vääristetty tavanomaisilla efekteillä.

Toinen erityisen ilahduttava kohtaus on selkeä viittaus tämän hetken fitness-kulttuuriin. Tuukkasen ja Yli-Maunulan muotoillessa kehojaan värikkäillä kinesioteipeillä nousee kauniista lavakuvasta esiin ajan hengen absurdius. Toiset ampuvat yli suorittamalla liikunnallista elämäntapaa fundamentalistisen uskovaisesti ja toiset verhoavat imagonsa painesukilla ja kinesioteipillä jaksamatta juosta sitä ensimmäistäkään kilometriä. Naisten rento jutustelu teippailun lomassa liikkuu jossain komedian ja itseironian välillä. Pidän itse lavalla puhuttaessa joko viimeistellyn teatterimaisesta esittämistavasta tai hyvin arkisesta läsnäolosta. Jostain syystä puhuvat tanssijat putoavat mielestäni usein edellämainittujen välimaastossa olevaan kiusallisen puoliesittävään tyyliin. Tätä ongelmaa ei onneksi Yli-Maunulan ja Tuukkasen kohdalla ilmene vaan he ovat jotenkin kiinnostavan suoria, selkeitä ja välittömiä.

Teippauskohtaus jatkuu 15 minuutin juoksujaksolla, jonka alkaessa tulee katsomossa pyöräyteltyä silmiään. Kellon lävähtäessä pyörimään taustalla mietin, että aikovatko ne nyt todellakin vain juosta seuraavat 15 minuuttia. Kohtaus kääntyy kuitenkin monella tapaa kiinnostavaksi. Tuukkasen juostessa kevyellä askeleella näyttää Yli-Maunulan meno joltain aivan muulta. Ilmeisesti polviongelmista kärsivä taiteilijaprofessori linkuttaa menemään käsittämättömällä pakkomielteellä ja loppua kohden liikkeestä näkee, ettei leikkauspöydälle jouda kohta pelkästään polvi vaan seuraavaksi myös lonkka. Musiikkivalinnat alkavat suorastaan naurattaa, koska tunnistan itseni niin selkeästi. Tuhdilla bassojytkeellä varustettu tehopoppi on parasta juoksumusiikkia. Välillä Tuukkasen ja Yli-Maunulan välillä tuntuu olevan jopa kilpailutilanteita ja ilmeet ovat paljonpuhuvia.

Pirjo Yli-Maunula ja Johanna Tuukkanen kävivät esitystä ennen koulullamme puhumassa teoksesta sekä omasta toiminnastaan taitelijana. He kertoivat ajatuksistaan muotilehtien käyttämästä väkivaltakuvastosta sekä esittelivät myös tätä kuvamateriaalia (katseltavissa heidän Pintrest-galleriastaan), joka on osaltaan inspiroinut teoksen maailmaa. Panopticonin loppupuolella näitä kuvia nähdään Yli-Maunulan ja Tuukkasen esittäminä välähdyksinä. Olen itse zombi- ja gore-elokuvien ystävä, joten pidän tarantinolaisesta visuaalisesta väkivallasta (laajemmin siitä miksi kuolema valkokankaalla kiehtoo voi lukea Outi Hakolan väitöskirjasta). Näin ollen ensin pidin oikeastaan kiehtovana katsella Tuukkasen ja Yli-Maunulan tekeytyvän murhatuiksi tai kuoleviksi. Vaikka minulle kyseinen kuvasto on kiinnostavaa, alan kuitenkin miettiä miten tervettä on kasvaa tällaisten muotikuvien maailmassa. On eri asia päättää haluta katsoa jotain kuin altistua sille haluamattaan tai ymmärtämättä ilmiötä.

Teoksen loppukohtaus ilmapallopäisine humanoideineen tuntuu hieman irralliselta, vaikka viittaukset kehonmuokkauksen loputtomuudesta ovat tunnistettavissa. Panopticon tarjoaa jokatapauksessa miettimisen aihetta ja vaikuttavia visuaalisia hetkiä, jotka koen sen keskeisimmiksi ansioiksi.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s