Stockholms Stadsteater: Chicago

Ohjaus ja koreografia: Roine Söderlundh
Musiikki: John Kander ja Fred Ebb

Patrik Riber, Lisa Nilsson ja Zain Odelstål Copyright © 2014 Petra Hellberg

Patrik Riber, Lisa Nilsson ja Zain Odelstål
Copyright © 2014 Petra Hellberg

Olenko koskaan maininnut, että rakastan musikaaleja? Jos minä saisin päättää miten maailma toimii, voisi kuka tahansa alkaa laulamaan keskellä katua ja yhtäkkiä kaikki ympärillä olevat osaisivat koreografian. Olisi kauniissa muodostelmassa liikkuvia täydellisiä unisonoja, dramaattisia valaistuksia, hieman liikaa tunnetta ja helvetisti paljetteja. Koska minä en kuitenkaan päätä miten maailma toimii, täytyy ihmisen istahtaa teatterin penkkiin näitä kokemuksia varten.

Sergelin torin reunalla sijaitsevassa Kulturhusetissa toimiva Tukholman kaupunginteatteri esittää tällä kaudella Fred Ebbin, Bob Fossen ja John Kanderin 1975 luomaa Chicago-musikaalia, joka on syötetty hyvin vahvasti edellä mainituilla eväillä. Teoksen historia juontaa vuoteen 1926 asti, jolloin Maurine Dallas Watkinsin kirjoittama näytelmä julkaistiin. Watkinsilla oli todellisen elämän esikuvatkin sankarittarilleen Roxie Hartille (Beulah Annan) ja Velma Kellylle (Belva Gaertner), jotka tulivat minun sukupolvelleni tutuksi Rob Marshallin 2002 ohjaaman musikaalielokuvan myötä.

Sharon Dyall ja ensemble Copyright © 2014 Petra Hellberg

Sharon Dyall ja ensemble
Copyright © 2014 Petra Hellberg

Tukholman kaupunginteatterin Chicago noudattaa fossemaista esittämisen tapaa, jossa musiikkikohtaukset näyttäytyvät erilaisina Vaudeville-numeroina. Rakastetut elementit pianon päällä tunnelmoidusta Funny Honeysta ja vatsastapuhujana esitetystä We Both Reached for the Gunista kaltereissa roikkuen laulettuun Cell Block Tangoon ja valtavissa sulkakoristeissa tanssittuun Razzle Dazzleen ovat mukana. Musiikki onkin esityksen vahvimpia puolia. Roxie Hartina nähty Lisa Nilsson ei ensimmäisessä näytöksessä aivan tavoita roolin vaatimaa harmittoman hölmöä ingénue-henkeä, mutta loppua kohden hahmo muuttuu toimivammaksi. Sharon Dyall on sopivan itseriittoinen ja napakka Velma Kelly, siinä missä Fredrik Lycke on aidon avuton Amos. Laulaminen niin solistien kuin ensemblen osalta toimii virheettömästi ja erityisesti Mary Sunshinena drag-roolin tekevä Christopher Killik osoittaa hämmentävää falsetointikykyä.

Musikaalin ikuinen haaste on saada joko tanssijat laulamaan tai laulajat tanssimaan. Molempia todella laadukkaasti tekevät ovat melko harvassa etenkin kun ei puhuta Broadwaysta tai West Endistä. Tukholman kaupunginteatterissa tanssi on varsin hyvää, mutta ei erinomaista. Miestanssijoiden ylävartalon ja käsien selkeydessä olisi pientä hiomisen varaa, mutta missään nimessä jälki ei ole huonoa. Loppukohtauksessa Lisa Nilsson osoittaa kunnioitettavaa teknistä taituruutta steppiduetossa Sharon Dyallin kanssa, jonka rentous ja artikulaation selkeys ei yllä Nilssonin tasolle. Euroopassa steppi ei ymmärtääkseni samalla tavalla kuulu elimellisesti osaksi näyttelijäkoulutusta kuin se on Yhdysvalloissa.

Orkesteri on jaettu lavalla kahteen osaan: korkealla parvella sijaitsevaan puhallinseptettiin ja vastakkaiseen alanurkkaan sijoitettuun kvintettiin, jossa istuu myös pianon takana kapellimestari Maria Kvist. Pääosin naisista koostuva muusikkojoukko on hauskalla tavalla osa musikaalin maailmaa ja otan oikeuden toistaa itseäni, koska tässä tapauksessa todellakin ”even the orchestra is beautiful”. Kun muusikot eivät soita, lukevat he aikakauteen sopivia lehtiä tai naukkailevat taskumatista. Nämä pienet asiat tekevät näyttämökuvasta kokonaisen. Erityisesti soittotaidoillaan vaikuttaa Barbro Lindkvist, jonka käsittelyyn pääsee niin kitara, banjo, mandoliini, ukulele kuin myös haitari. Myös Felisia Westberg saa ihailuni osakseen, koska kyllähän kontrabassoa soittavassa naisessa on sitä jotain.

David Inghamn, James Lund, Zain Odelstål, Lisa Nilsson, Patrik RIber, Denny Lekström ja Andreas Vilsmyr Copyright © 2014 Petra Hellberg

David Inghamn, James Lund, Zain Odelstål, Lisa Nilsson, Patrik Riber, Denny Lekström ja Andreas Vilsmyr
Copyright © 2014 Petra Hellberg

Olen nähnyt Chicagon kerran aiemmin Broadwaylla, jolloin kyseessä oli uusintaesityksenä tehty minimalistisempi versio. Siihen verrattuna pidän kyllä enemmän fossemaisesta lähestymistavasta, jossa tunnelma on savuinen, spottivalot tiukasti rajattuja, tanssille on reilusti tilaa ja niitä paljetteja, sulkia, glitteriä ja loistoa on tarpeeksi. Pidin erittäin paljon teoksen puvustuksesta, joka tyylittelee samanaikaisesti periodipukeutumisella, paljaalla pinnalla ja asiaankuuluvan häpeilemättömillä hörhelöillä. Chicagon yksi ihanuus on, että samalla kun se on satiiria oikeusjärjestelmää ja julkkisrikollisia kohtaan, se naureskelee myös omalle esittämisen tavalleen. Kaikkea on sopivasti liikaa.

Kulturhusetin iso näyttämö on moderni teatteritila, joka sopii hyvin tällaiselle produktiolle. Paikka ei ole valtavan suuri, mutta katsomo on rakennettu hyvin, jolloin näkymä lavalle on esteetön joka puolelta. Spektaakkelimaiseksi esitykseksi Chicagon energia ei aina tuntunut riittävän ihan takapenkkiin asti. Ennakko-odotukseni olivat ehkä hieman ylimitoitetut, joten kriittisyydestä huolimatta voin kyllä suositella musikaalikokemusta Tukholmassa. Calle Norlénin käännöstyö on ollut erinomaista, koska laulujen luonteen ja sisällön säilyttäminen sekä tekstin pitäminen yhä laulettavassa muodossa vaatii kielellistä luovuutta. Ja joskus jotain kannattaa myös jättää kääntämättä: all that jazz!

Yksi kommentti artikkeliin ”Stockholms Stadsteater: Chicago

  1. Paluuviite: Musiikkia sunnuntaille! | Kieltenope maailmalla

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s