NDT2: Postscript / I New Then / Left Right Left Right

Postscript
Koreografia: Paul Lightfoot ja Sol León
Musiikki: Philip Glass

I New Then
Koreografia: Johan Inger
Musiikki: Van Morrison

Left Right Left Right
Koreografia: Alexander Ekman
Musiikki: Johann Strauss II, Mikael Karlsson ja Alexander Ekman

Nederlands Dans Theater on tullut tunnetuksi erityisesti Jiří Kyliánin vaikuttavien koreografioiden syntysijana. Tuulimyllyjen ja tulppaanien keskeltä ponnistaa kiitettävällä intensiteetillä myös heidän nuorisoryhmänsä NDT2. Eikä ole varmasti liikaa sanottu, että kyseessä on ainakin Euroopan osalta yksi kiinnostavimmista nuorisoryhmistä nykybaletin alueella. Tässä yhteydessä rajanveto nykytanssin (contemporary dance) ja nykybaletin (contemporary ballet) välillä on vaikeaa ja ehkä osittain tarpeetontakin. Käytän nyt kuitenkin nähdyistä teoksista nimitystä nykybaletti, koska se mielestäni kuvaa liikekieltä ja tanssijoiden teknisen laadun taustaa parhaiten.

NDT2: Postscript / I New Then / Left Right Left Right Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

NDT2: Postscript / I New Then / Left Right Left Right
Copyright © 2014 Le Danseur Terrible

Dansens Husilla esitettävän kokonaisuuden avaa Paul Lightfootin ja Sol Leónin lyyrisen kaunis Postscript (suosittelen katsomaan myös tämän harjoitusvideon). Valkoasuisen viulistin alkaessa soittaa avauskappaletta Strung Out koen kuulevani jotain rakenteellisesti tuttua ja siirryttäessä mustaan pukeutuneen pianistin avulla Metamorphoses-teoksen kahteen ensimmäiseen osaan on musiikki jo täysin tunnistettavaa Philip Glassia. Näiden kolmen kappaleen mukaisesti jakautuu myös Postscript kolmeen osaan, joiden tunnelma ja jännite ovat erilaisia hienovaraisella ja kuitenkin selkeästi havaittavalla tavalla. Ensimmäisessä triossa tanssivat kaksi miestä ja yksi nainen valkoisiin housuihin pukeutuneina, yhden miehen seistessä kivuliaan kauan taustalla stillissä. Yhtenäinen puvustus saa minut pohtimaan olisiko kyseisessä triossa tanssijoiden sukupuolet lopulta yhdentekeviä ja assosiaatio Kyliánin Bella Figuraan välähtää mielessä. Toisaalta kahden miehen vuorotellessa naisen partnereina syntyy selvä ajatus parinvalinnasta ja jopa taistelusta naisen huomiosta.

Laskeuduttuani tähän tunnelmaan vaihtuu tilanne valkopaitaisen naisen ja mustahousuisen miehen duetoksi. Jälleen taustalla on stillissä pysyttelevä tanssija kuin ulkopuolisen maailman edustajana, jonka pysähtyneisyys on alleviivaavaa verrattuna lyyriseen ja tunnelmalliseen liikkeeseen. Duetto on liikkeen muotojen ja kontaktin laadun myötä edellistä osaa intiimimpi – jopa eroottinen. Kolmannessa osassa duettoon päätyvät musta-asuinen mies ja nainen, Glassin Metamorphosisin toisen osan soidessa. Kokemus musiikista on henkilökohtaisesti järisyttävä, koska saman teeman päälle rakentuu Glassin säveltämä Tunnit-elokuvan soundtrack, joka on todennäköisesti kauneinta kuulemaani musiikkia. Tanssijat luovat esille yhä hyvin tiivistunnelmaista duettoa, mutta edellisen osan läheisyys on muuttunut kylmäksi. Fyysisestä kontaktista huolimatta katseet hakevat ulospääsyä. Postscript näyttäytyy minulle yhden suhteen tarinana ja kehityskulkuna, jossa muu maailma seisoo paikallaan ja synkkä pohjavire vie kohti vääjäämätöntä loppua. Tanssijoiden liikelaajuudet ovat vaikuttavan suuria, mutta eivät tarpeettoman akrobaattisia. Keho ei jää kerronnan esteeksi. Tunnetasolla kokemus tuli sillä tavalla lähelle, ettei väliajalla ajatuksia halua tiivistää muulle seurueelle pariin latteaan lauseeseen. Näkemäni ja kuulemani oli jotain enemmän ja jotain minulle tärkeää – tässä hetkessä.

Johan Ingerin teokselta osasin aiempien kokemusten perusteella odottaa omaperäistä huumoria ja erikoisesti avautuvaa kerrontaa. I New Thenissä Van Morrisonin musiikki ja tanssijoiden arkisen oloiset vaatteet luovat edeltävästä teoksesta selvästi eroavan tunnelman, mutta ihmissuhteiden äärellä ollaan jälleen. Kahdella miehellä on aluksi samanlaiset kuviot, kuin ystävyksillä, mutta pian he ajautuvat liikkeellisesti ja tilallisesti erilaisiin ympäristöihin. Toinen vaikuttaa olevan sosiaalisen elämän tähti samalla kun toinen jää hyvin keskeisesti, mutta kenenkään huomaamatta yksin nyhjäämään. Hän tanssii yksin kaikkien keskellä omaa pientä tanssia kuin maailmalta sulkeutunut hikikomori.

Dramaturgisen käänteen tarjoaa nainen, joka kohtaa tämän yksinäisen miehen ja heidän välilleen syntyy side. Metsämäisenä elementtinä olevat lavasteet – pitkät tummat tolpat – vetävät välillä rajoja näiden kahden ja lopulta heidän ja muun maailman välille. Intiimi tilanne saa koomisen suunnan toisen miehen ilmaantuessa kuin vahingossa paikalle ja ilmiselvästi turhautuvan aiemmin yksinäisen miehen saamasta huomiosta sekä jäädessään nyt itse ulkopuoliseksi. I New Then on samanaikaisesti hauska ja surullinen. Vaikka tanssi-ilmaisun keinot ja tarinallinen sisältö muuten eroaa Postscriptistä, molemmissa tuntuu olevan sivujuonena parisuhteen ja muiden ihmisten väliin muodostuva kuilu. Se voi olla kritiikkiä länsimaista muut ulkopuolelle sulkevaa kahden ihmisen suhdemallia kohtaan tai toisaalta kuvaus rakkauden idyllisestä kuplasta.

Viimeisenä nähty Alexander Ekmanin Left Right Left Right vie liiketutkimuksen ja dokumentaarisen tanssin maailmaan. Eikä se ole ollenkaan niin kuivaa kuin miltä edeltävä lause ehkä saattoi kuullostaa. Nimensä mukaisesti teoksen perustana on ollut kävely. Niinhän se menee – vasen, oikea, vasen oikea… Ekmanin kekseliäs koreografia on hyvin rytmistä ja tarkkaa lokomotorista riemua, jossa käytetään täysin häpeilemättömästi ison unisonon aisteja hivelevää voimaa. Muiden tanssijoiden ollessa pukeutuneena harmaisiin pukuihin, liikkuu yksi naisista taustalla punaisessa mekossa. Tälle annetaan lopulta myös selitys, mutta en malta olla heittämättä ilmaan myös Matrix-viittausta.

Left Right Left Right on nerokas, hieno, hauska ja kauniisti rakennettu. Tanssijoiden lisäksi tärkeää osaa esittää valaistus, jota käytetään taidokkaan kolmiulotteisesti osana teosta ja tanssia. Lisäksi mainitsemisen arvoinen kohtaus on tanssijoiden työskennellessä juoksumatoilla, joka on kuin virtuositeettinen versio nettisuosita niittäneestä OK Go:n musiikkivideosta. Mainitsemani dokumentaarisuus tulee teoksen eräänlaisesta making of -luonteesta. Taustalla kuullaan välillä tanssijoiden kommentteja siitä millaista teosta on ollut tehdä ja välillä näytetään myös video, jossa tanssijat treenaavat teosta mm. kaupungilla kulkiessa. Siitä huolimatta Left Right Left Right ei ole mitenkään pirstaleinen vaan hyvin mielekäs kokonaisuus, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti taideteos ja making of -dokumentti.

NDT2:n kolmen teoksen ilta on parasta tanssia mitä olen lähiaikoina nähnyt. Tanssijat ovat liikkuvuudeltaan erinomaisia, ilmaisultaan teeskentelemättömän avoimia ja runsaita sekä teknisesti ihailtavan tarkkoja. Kiertueelle valitut koreografiat ovat myös hyvin antoisia – jokainen omalla tavallaan. Monilla seurueilla on nykyään nuorisoryhmiä ja niiden arvo on mielestäni sekä tanssijoille että yleisölle merkittävä. Suomen kansallisbalettikin aloitti vuosi sitten vastaavan toiminnan ja toivottavaa olisi, että nämä uran alussa olevat tanssitaiteilijat saisivat jotain mihin todella pureutua. NDT on antanut nuorisoryhmälleen oikeasti vaativaa tanssittavaa ja teetättää heille myös aivan uusia teoksia. Näin tehdään menestyvää tanssitaidetta.

NDT:n YouTube-kanavalta löytyy myös pari kiinnostavaa videota kulissien takaa tältä Tukholmankeikalta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s