Anniina Rinne: KOOMA

Koreografia: Anniina Rinne
Tanssijat: Inka-Leea Hakkarainen, Päivi-Mirjam Laukkanen, Salla-Maaria Mustonen ja Ville Nylén

Elokuvat ja televisiosarjat näyttävät koomassa makaavan ihmisen kauniina ja levollisena tilavassa ja valoisassa omassa potilashuoneessa. He heräävät rakkaiden läsnäolessa ajatus kirkkaana. Työskenneltyäni luultavasti satojen tehohoitopotilaiden parissa, väitän todellisuuden olevan hyvästä hoidosta huolimatta enemmänkin ahtaita monipotilashuoneita, pahanhajuista hengitystä, laitteita, eritteitä ja lääketokkuraa. Herääminen ja etenkin herättäminen voi olla hyvin hitaasti etenevä prosessi, jossa potilaan tietoisuus ja reagointikyky vaihtelee. Ylipäänsä pitkään tehohoidossa ja koomassa olleet potilaat kärsivät usein psyykkisistä oireista herättyään. Kooma on kaikkea muuta kuin seesteinen lepohetki tästä maailmasta.

Anniina Rinne esitteli jo vuosi sitten demoversion opinnäyteprosessistaan nimellä Olen luonasi hetken. Sen pohjalta olikin kiinnostavaa nähdä miten teos oli kasvanut nyt nähdyksi KOOMAksi. Tärkeänä osana KOOMAa on taustalle projisoidut tanssijoiden maalaamat kuvat, jotka olivat mukana jo demossa. Lisäksi alussa ja lopussa kuvien päällä oli runomainen tekstipätkä, joka osoittautui hyvin antoisaksi niin sisällöltään kuin myös teosta tukevana elementtinä.

Salla-Maaria Mustonen istuu valkoisessa asussa introtekstin aikana sängyllä selin yleisöön, kunnes musiikin iskusta putoaa makuulleen. Clint Mansellin upean tunnelmallinen Lux Aeterna on paljon käytetty kappale, mutta Rinne hyödyntää sitä – ja muitakin musiikkejaan – ansiokkaasti. Muiden tanssijoiden ilmaantuessa kulissista kokomustassa kasvot peittävässä asussa painajaismainen sävy alkaa työntyä vääjäämättömästi päälle. Heidän asettuessa selin sängyn taakse, yleisö näkee ensimmäistä kertaa takaraivoon kiinnitetyt valkoiset naamiot. Minulle niiden ilmeet näyttäytyvät neutraalina, surullisena ja aggressiivisena.

Liike saa ihmeellisiä muotoja naamioiden luodessa illuusion kasvoista pään väärälle puolelle. Nivelten liikkeet ja ihmisen olemuksen on tottunut hahmottamaan tietyn suunnan mukaan ja aivot eivät kestä kokoajan mukana siinä todellisuudessa, että hahmojen kasvot ovat niskassa. Tanssista tulee aivan uudenlaisten muotojen tulva, eikä tuttuja liikesuuntia tunnu olevan. Mustat asut black boxissa vielä vaikeuttavat liikkeen tarkkaa seuraamista, joka yllättäen polkee vaikuttavalla tavalla lisää tehoa häiriintyneeseen maailmaan.

Tanssijat olivat kaikki minulle koulusta enemmän tai vähemmän tuttuja. Se voi olla joskus katsomiskokemusta hankaloittava tekijä, kun esiintyjää katsoo tämän todellisen persoonan läpi. Lisäksi johonkin tanssijaan voi jäädä jumiin, kuten Pahana tapana -teoksen arviossa mainitsin. KOOMAssa puvustus esti näkemästä mustien hahmojen esittäjien kasvoja ja aivan alussa pyrin tunnistamaan tanssijat. Minulle yllättävänä reaktiona hahmojen takana olevat todelliset henkilöt lakkasivat kuitenkin varsin nopeasti kiinnostamasta ja pääsin poikkeuksellisella tavalla irtautumaan persoonista. Kokemus oli tässä hetkessä minulle hyvin tervetullut ja tanssin katsomisen kannalta antoisaa.

Mustien hahmojen suhde Mustoseen on aluksi pelottava ja ahdistava. Oudon vääristyneet ja epätodelliset oliot vaikuttavat hyökkääviltä ja ilmiömäisen monipuolista liikerepertuaariaan Lähtölaukaus-festivaalin aikana näyttänyt Salla-Maaria Mustonen on vaikuttavan hauras ja tapahtumien armoilla, olematta kuitenkaan häiritsevän avuton. Teoksen loppua kohden vuorovaikutus kuitenkin muuttuu pehmeämmäksi ja hyväksyvämmäksi. Mustosen kiivetessä hahmoja pitkin portaittain kohti sänkyä ollaan niin syvällä sairastamisen, toipumisen ja taistelemisen ytimessä, että katsomiskokemus saa katarttisia sävyjä. Loppukohtauksen voi nähdä heräämisenä tai kuolemana – Rinne puhuu siitä käsiohjelmatekstissä ensinmainittuna.

Olen katsellut sairaalaelämää tiskin molemmilta puolilta, ja vaikka koomassa asti en ole ollut, voin samaistua muiden vaikeiden toipumiskokemusten myötä Anniina Rinteen teoksen sisältöön. Demossa katsomiskokemustani hieman sivuun ohjanneet projisoidut maalaukset olivat nyt rytmitetty toimivasti muun kokonaisuuden kanssa ja toivat myös väriä muuten mustavalkoiseen lavakuvaan. KOOMA on samanaikaisesti ahdistava ja harmoninen sekä ehdottomasti liikuttava ja kaunis.

Theseus: KOOMA, Tanssiteos henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s