Hanna Pohjola: Toinen iho

Hanna Pohjola väitteli 2012 tanssitaiteen tohtoriksi tekemällä hyvin perinpohjaista laadullista tutkimusta loukkaantuneista nykytanssijoista. Hänen väitöskirjansa Toinen iho – uransa loukkaantumiseen päättäneen nykytanssijan identiteetti on työmenetelmiltään ehkä tarkin ja syväluotaavin lukemani taiteen alan tutkimustyö. Tutkimusmateriaalina on käytetty kolmen tanssijan narratiivis-episodisia haastatteluja, joita Pohjola tulkitsee narratiivien ja narratiivisen analyysin avulla.

”Tavoitteenani oli tavoittaa sekä nyky- että balettitanssijoita ja näin muodostaa kaksi tutkimusryhmää vertailtavaksi.”
-Hanna Pohjola

Pohjola kertoo suunnitelleensa väitöstutkimustaan alunperin vertailevaksi nykytanssijoiden ja balettitanssijoiden välille, mutta tutkimukseen ilmoittautuneiden vähäisen määrän vuoksi päätyi käsittelemään aihetta vain nykytanssijoiden kohdalta. Opin jo edellisen AMK-koulutukseni ensimmäisiä tutkimusharjotelmia tehdessäni, että tutkittavien värvääminen voi olla todella vaikeaa. Syystä tai toisesta ihmiset eivät ehdi, jaksa, halua tai ole kiinnostuneita osallistumaan tutkimuksiin, vaikka niiden tulokset voisivat olla heille itselleenkin tärkeitä. Harvoilla ei-kaupallista intressiä edustavilla tutkijoilla on mahdollisuus maksaa ainakaan kulukorvauksia suurempia palkkioita tutkittaville, joten joitakin muita keinoja pitäisi tieteessä keksiä, että halukkuus osallistua tutkimuksiin kasvaisi.

Loukkaantuneista balettitanssijoista on tehty aiemminkin tutkimuksia, mutta nykytanssijoista ei Pohjolan mukaan juuri materiaalia ole. Eikä hänen väitöskirjansa valitettavasti maalaa kovin ruusuista kuvaa loukkaantuneen tanssijan mahdollisuuksista uudelleenkouluttautumiseen, työllistymiseen tai edes henkiseen tukeen. Työkyvytön tanssija kun ei ole välttämättä virallisen systeemin näkökulmasta kovinkaan työkyvytön, koska harva ammatti vaatii vastaavaa suorituskykyä. Urheilijoille samassa tilanteessa on olemassa paremmin tukiverkkoja kuin tanssitaiteilijoille.

”Aineistossa tanssi näyttäytyy valittuna elämäntapana, arkielämän prosessina, johon kuuluvat sekä toiminnan objektiiviset puitteet (eli edellytykset sekä pyrkimykset), jotka todentuvat tässä edellä mainitsemassani sosialisaation prosessissa; tanssija kasvaa tanssin mahdollistamaan maailmankuvaan, sen arkeen ja normeihin. Länsimaisessa taidetanssissa tämä elämäntavan oppimisen prosessi sekä tanssijuuteen kasvaminen ja kasvattaminen ovat olleet korostuneessa asemassa, sillä kehoa ei ole yleensä pidetty sellaisenaan valmiina tanssin synnyttämiselle ja esittämiselle.”
-Hanna Pohjola

Nähdäkseni Pohjola ottaa väitöskirjassaan kriittisen asenteen suhteessa yleiseen ajatukseen tanssista elämäntapana. Niin runollista kuin onkin sanoa elävänsä tanssiakseen, Pohjolan tutkimus esittää tällaisen suhteen elämään voivan tuottaa ongelmia uran päättyessä. Erityisesti, jos loppu tulee suunnittelematta. Identiteetin rakentuessa tanssin varaan voi olla vaikea nähdä elämän merkityksellisyyttä ilman sitä. Tutkimuksessa tulee myös kiinnostava sivupolku tanssijan sukupuoli- ja seksuaali-identiteettiin mieshaastateltavan kertomuksen myötä.

”Lehikoinen toteaa, että tanssia harjoitettaessa pojilla ja miehillä korostuu erityisesti pelin, urheilun, urheilulääketieteen, ravinnon ja draaman diskurssit. Tässä yhteydessä (poikien) tanssikasvatuksen ja miestanssijan roolin voi nähdä sosiaalisesti rajoitettuna. Tiivistetysti voidaankin todeta, että yhteiskunnassa miestanssija usein esitetään homoseksuaalina, mutta useimmiten koreografioissa miestanssija näyttäytyy heteroseksuaalisena ja maskuliinisena olentona.”
-Hanna Pohjola

Tämä on minulle mielenkiintoinen aihe, koska olen itse kokenut miestanssijana saavani osakseni hyvin paljon ulkoa määriteltyjä oletuksia siitä millainen minun tulisi olla – ei niinkään tanssijana, mutta ihmisenä. Tiedän aiheesta löytyvän enemmänkin tutkimustietoa, mutta en ole vielä ehtinyt siihen suuremmin paneutua.

Luin Hanna Pohjolan väitöskirjan yli puoli vuotta sitten, joten koen tarpeelliseksi mainita, etteivät ajatukseni siihen liittyen vastaa aivan tuoretta lukukokemusta. Voimakkaimmin on jäänyt mieleen se, ettei usein lyhyeksi jäävän tanssijanuran jälkeen ole tarjolla sopivia uudelleenkouluttautumisen väyliä ja tukea muutokseen. Tutkimusaineisto on toki muutaman vuoden takaa ja haastateltavien loukkaantumiset sitäkin vanhempia, joten on syytä olettaa tilanteen hieman parantuneen tähän päivään mennessä. Yhteiskunnallinen sanoma Pohjolan tutkimuksessa on mielestäni hyvin selvä – tanssijantyön erityislaatuisuus ja työkyvyn poikkeavat rajat täytyisi ottaa paremmin huomioon.

Hanna Pohjola on käynyt luennoimassa väitöstutkimuksestaan sekä kouluttaa opiskelijoita niin tanssin, voimistelun kuin lääketieteenkin alueella. Luettuani hänen tutkimustaan ja opiskeltuani kehonhuoltoa hänen johdollaan sanoisin Pohjolan olevan niitä harvinaislaatuisia ihmisiä, joissa yhdistyy sekä kyky korkeatasoiseen tutkimustyöhön että vaikuttavat pedagogiset taidot. Näitä ihmisiä tarvittaisiin tanssin kentälle lisää, jotta voisimme entistä paremmin opettaa tanssijoita tutkimukseen perustuvien faktojen pohjalta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s