Suomen Kansallisbaletti: Nijinsky – Elo – Inger

Double Evil
Koreografia: Jorma Elo
Musiikki: Philip Glass, Vladimir Martynov

Walking Mad
Koreografia: Johan Inger
Musiikki: Maurice Ravel

Kevätuhri
Koreografia: Vaslav Nijinsky
Musiikki: Igor Stravinsky

Jorma Elon Double Evil avaa – sanoisinko eloisalla – liikemaailmallaan Suomen Kansallisbaletin kevään kolmen teoksen sarjan Nijinsky-Elo-Inger. Nykybaletin suurin suomalainen on teos kerrallaan porautunut mieleeni ja aiheuttanut kerta toisensa jälkeen saman hämmentävän kokemuksen: tuolta minun koreografiani näyttävät pääni sisällä. Taiteessa ei pääse kovin pitkälle astelemalla jonkun muun jalanjäljissä, mutta Jorma Elon liikekieli vain tuntuu hyvin voimakkaalla tavalla läheiseltä minulle.

Double Evilin musiikkina on toisilleen hyvin vastakohtaiset Vladimir Martynovin Come In! ja Philip Glassin hyökkäävän voimakas Konserttofantasia kahdelle timpanistille ja orkesterille. Teoksen perimmäinen olemus löytyykin kontrasteista ja niiden ilmenemisestä elämässä. Asiat menevät ihanasti ja kauniisti, kunnes ne eivät enää mene. Muutokset koreografiassa, musiikissa ja valaistuksessa tulevat kuin lekalla kasvoihin ja välillä katsojan säpsäyttäen. Niin musiikki kuin tanssikin on kiitettävän ilmaisuvoimaista. Kahdeksan tanssijan joukko esittää tasaisen vahvaa taituruutta, mutta myös yksilöt erottuvat. Linjakas Petia Ilieva ja siro Mai Komori vangitsivat katseeni usein. Miestanssijat olivat vaikuttavia läpi linjan – erityisesti Frans Valkaman voimakas läsnäolo jäi mieleeni.

Olen nähnyt aiemmin osan Johan Ingerin Walking Madista, joten oli ilahduttavaa saada kokea teos nyt alusta loppuun. Moni hieman avonaiseksi jäänyt asia liittyi mielessäni nyt selvemmin kokonaisuuteen. Mieleenpainuva elementti on teoksessa käytetty lauta-aita, joka taipuu moneksi. Lähtökohtaisesti hyvin yksinkertainen lavaste on rakennettu uskomattoman dynaamiseksi – se avautuu oviksi ja on käännettävissä sekä taitettavissa useilla tavoilla. Se on myös tarpeeksi korkea, ettei ainakaan toiselta parvelta näe sen yli.

Walking Madissa etsitään – välillä hyvin vimmaisesti ja intohimoisestikin. Kolmen naishahmon kautta näyttäytyy tilanteiden kirjo, jossa on kaikkea hienovaraisista kohtaamisista pervoihin puutarhatonttuihin. Huumori on hersyvää ja joskus alleviivattua, mutta ei missään vaiheessa yksipuolista tai puuduttavaa. Mielestäni on todella suuri taito tehdä teknisesti näin mielenkiintoista tanssia ja maustaa se sopivasti huumorilla. Maurice Ravelin Bolero on todella rohkea valinta musiikiksi, koska se on mahdollisesti jopa ylikäytetty jotakuinkin kaikissa esittävän taiteen muodoissa. Ingerin koreografiassa tämä ei kuitenkaan häiritse vähääkään vaan ennemminkin koin suuria tunteita katsomossa, koska Bolero on ensimmäinen klassinen musiikkiteos johon lapsena ihastuin. Suuri kiitos tästä kokemuksesta menee nyt suoraan monttuun, koska tahtipuikon jatkona heilunut Igor Dronov johti orkesteria aivan upealla taidolla. Bolero on haastava soitettava, koska sen voiman pitäisi nousta tasaisesti ja jopa useissa ammattiorkesterien äänityksissä soitetaan täysillä jo puolivälissä. Dronovin johdolla orkesteri soitti Boleron tavalla, joka sai tuntemaan musiikin kaatuvan hyökyaallon lailla syliin.

Monien näkökulmasta varmasti illan odotetuin teos oli sata vuotta sitten Pariisissa kantaesitetty Vaslav Nijinskyn Kevätuhri. Ensiesitys jäi historiaan paitsi tanssillisena ja musiikillisena vallankumouksena myös esityksen aiheuttaman yleisömellakan myötä. Jenny Jägerhorn kirjoittaa hyvin elävästi tästä historiallisesta taustasta. Kahdeksan esityksen jälkeen teos jäi yli 70 vuodeksi unohduksiin, kunnes Millicent Hodsonin ja Kennet Archerin yhteistyön tuloksena Kevätuhri rekonstruoitiin 80-luvun lopulla. Kansallisbaletti on kyseisen työn tulosta esittänyt jo 90-luvulla ja nyt siis myös nähtiin Kevätuhri niin alkuperäisessä muodossaan kuin nykytietämyksen valossa on mahdollista.

Haikea fagottisoolo avaa teoksen, joka kasvaa musiikillisesti painostavaksi ja tanssillisesti niin haastavaksi, että katsojankin polvia särkee vielä pitkään esityksen jälkeen. Tanssijoiden sisäkierto on kirjamellisesti tuskallista katsoa. Katsottuani teosta aiemmin vain videolta oli siitä jäänyt sekava mielikuva, mutta parvelta katsottuna hahmottaa kuviot paremmin ja kokonaisuus on itseasiassa looginen. Intensiteetti on vaikuttava. Tanssijat antautuvat teokselle kunnioitettavalla tavalla ja erityisesti valitun neidon osassa oleva Maki Nakagawa tuuttaa hyppyä toisen perään sellaisella tarmolla, että naisen voi todella uskoa tanssivan itsensä hengiltä.

Liikekielen kannalta Kevätuhri on totta puhuen rumaa menoa, mutta kuitenkin mielenkiintoista katsottavaa. En voi olla miettimättä miten pahalta teoksen esittäminen tuntuu tanssijoiden kehossa, koska anatomiset linjaukset on heitetty ikkunasta ulos. Esityksen päätyttyä yritän hakea sitä tunnetta, joka Kevätuhrin jälkeen olisi voinut olla sata vuotta sitten. Sitä on mahdoton tavoittaa. Narikkaa kohti purkautuvan ihmislauman puheensorinasta erottuu jatkuvasti ihailevia kommentteja. Kukaan ei heitä hedelmiä, eikä paikalle ole kutsuttu poliisia. Polviin sattuu yhä.

Suomen Kansallisbaletin teos pääsi vierailulle Moskovan Bolshoi-teatteriin Kevätuhrin 100-vuotisjuhlafestivaaleille ainoana alkuperäiskoreografian rekonstruktiona, joka kertoo paljon tanssin tasosta. Valitun neidon roolin vierailulla tanssinut Mira Ollila kertoo Ylen haastattelussa hyvin lämpimästä vastaanotosta ja myös valmistautumisestaan rooliin.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s