Johanna Tuukkanen: Map of Scars

Koreografia: Johanna Tuukkanen
Musiikki ja äänet: Tatu Metsäpelto
Tanssijat: Sannamaria Kuula, Tuovi Rantanen ja Pirjo Yli-Maunula

Mielenkiintoni herää lähes väistämättä, kun aiheena ovat arvet. En tiedä onko kohtuuttoman itsekeskeistä sanoa aiheen olevan minulle hyvin henkilökohtainen, koska jokaisella meistä on arpia – henkisiä ja fyysisiä. Minulla arvet ehkä ovat olleet kuitenkin tavallista keskeisemmässä roolissa jokapäiväistä elämää hoidettuani laajoja arpialueita useiden kuukausien ajan ympärivuorokautisesti silikonisidoksilla, painevaatteilla, rasvalla ja öljyllä sekä plastiikkakirurgien ja toimintaterapeuttien merkittävällä työpanoksella. Odotin siis hyvin mielenkiinnolla miten Johanna Tuukkanen on teemaan tarttunut, mutta olin aiheen läheisyyden vuoksi jotenkin myös varuillani.

Yleisö on sijoitettu näyttämön kahdelle vierekkäiselle laidalle L-kirjaimen muotoon. Eräänlaisina lavasteina toimivat katosta roikkuvat paksua väritöntä muovia olevat sermit, jotka tuovat mielikuvan teurastamosta – sellaisena kuin ne amerikkalaisissa kauhuelokuvissa näytetään. Sermit jakavat lavan niin, että eri katsomon osista avautuu erilainen näkymä lavalle ja mistään kulmasta ei näe kerralla kaikkea.

Teos jakautuu selvästi kolmeen osaan. Alussa tanssijat ovat jopa melko virallisen oloisia, mutta alkavat verkkaisesti liikkua ja riisuuntua. Tässä vaiheessa näin parhaiten Pirjo Yli-Maunulan, joka riisuessaan päällysvaatteita, silmälaseja ja koruja tuo mieleeni juhlista kotiin palanneen ihmisen. Aamuyön ja olotilan humalan ja krapulan välimaastosta. Äänimaailma kasvaa hitaasti musiikillisemmaksi ja tanssijat maalaavat jotain ihoonsa sekä alkavat liikkua oman sermien rajaaman tilansa ulkopuolille sekä ottaa kontaktia toisiinsa. Map of Scars lähtee hyvin rauhallisesti liikkeelle, mutta tempo alkaa jossain vaiheessa kiihtyä. Tunnelma muuttuu melankolisesta riehakkaaksikin, välillä puhutaan ranskaa ja yleisö alkaa reagoida huvittuneesti.

Melko yllättäen tilanne vaihtuu, kun Yli-Maunula esittelee Sannamaria Kuulan rinnassa olevan arven. Tätä seuraa joukko arpimonologeja – tai dialogeja – joiden aikana tanssijat maalaavat arpien paikat kehoonsa. Osa tarinoista liittyy sairauteen, osa tanssivammoihin, kännisekoiluihin, raskauteen, sydänsuruihin…mistä kaikesta ihminen voi arpia saadakaan kehoonsa ja mieleensä. Tanssijat ovat hetkittäin hyvin lähellä yleisöä ja puhuvat ennemminkin juttelevaan sävyyn kuin replikoivat. Puhe kiihtyy kaikkien kolmen kertoessaan samanaikaisesti omia tarinoitaan ja lopulta hiipuu. Tanssijat riisuutuvat täysin alasti ja liikkuvat jonkin aikaa, kunnes kerääntyvät yhteen ja teos vaimenee loppuun.

Map of Scars herätti paljon ajatuksia, joita piti hieman sulatella mielessään ennen kuin oli aivan varma mitä oli äsken nähnyt. Mahdollisuuksien mukaan aion kysyä jossain vaiheessa taiteilijoilta hieman heidän työprosessistaan, koska haluaisin oman oppimiseni kannalta tietää miten tästä teoksesta tuli juuri tällainen. Jotkin asiat olivat pieniä – kuten se miksi tanssijat puhuivat välillä liikkuessaan ranskaa. En kuullut aivan kaikkea mitä he sanoivat, mutta lauseissa tai keskustelussa ei vaikuttanut olevan järkeä.

Alastomuus kaikessa luonnollisuudessaan herättää usein kysymyksiä ja sen takia sen käytölle usein on tai ehkä ainakin oletetaan olevan syy. Minua on itseäni on lähiaikoina kiinnostanut ne rajat kuinka paljon tanssijan kehoa on soveliasta näyttää ja missä yhteydessä. Alastomuus ja riisuuntuminen ovat siinä suhteessa mielenkiintoisia, että katsoja nimensä mukaisesti tulee katsomaan esitystä. Kulttuurillisista, kasvatuksellisista ja ties mistä syistä alastomuutta ja riisuuntumista ei kuitenkaan ole yleensä soveliasta katsoa. Siis ihan katsomalla katsoa.

Olen työskennellyt terveydenhuollossa ja siten alastoman kehon näkemisessä ei ole minulle mitään uutta tai ihmeellistä. Kuitenkin yllätyksekseni huomasin aluksi tanssijoiden riisuunnuttua alusvaatteisilleen katsovani heidän jalkojaan ja välttäväni katsomasta vartaloa tai kasvoja. Tämän huomattuani aloin tietoisemmin katsoa – kaikkea. Lopulta tuntui, että itseasiassa tanssijoiden alastomuus vei jollain tavalla syvemmälle katsomisen kokemukseen ja siihen miten minä katson. En tiedä oliko tämä koreografin tarkoituksena, mutta vaikutus oli aika merkittävä. (Tiedän Helsingissä jonkin aikaa sitten esitetyn teoksen, jossa tanssijat – ja yhdessä esityksessä yleisökin – oli alasti. Sen teemana oli käsittääkseni jollain tasolla tämä katsominen, mutta en nyt mene aiheeseen enempää, koska en itse nähnyt tuota teosta.)

Arpien tarinat ovat aina kiehtovia ja jäin miettimään miksi. Ehkä se johtuu siitä, että niihin liittyy lähes poikkeuksetta kipua, menetyksiä, epäonnistumisia… Pohdin myös millaista olisi kertoa omista arvistaan. Ajatus ensin tuntui hauskalta, mutta lopulta aivan kauhistuttavan henkilökohtaiselta. Voin kuvitella tällaisen teoksen rakentamisen olevan henkisesti kuormittavaa ja siitä annan vilpittömät kunnioituspisteeni näille taiteilijoille. En tiedä itseasiassa olivatko kaikki kerrotut tarinat tosia tai tanssijoiden omia kokemuksia. Osa arvista oli yleisönkin selvästi nähtävissä. Jotenkin toivon, että tässä oltaisiin henkilökohtaisen äärellä, koska muuten homma repeäisi ehkä eksploitaation puolelle.

Haluan nostaa vielä esiin muutaman tanssillisesti vaikuttavan hetken Map of Scarsista. Kuula osoitti huikeaa kykyä liikkuessaan jalkaterien ulko- ja sisäsyrjillä teoksen alkuvaiheilla. Tämä tapa edetä oli visuaalisesti vaikuttava ja todennäköisesti tuskallinen. Tanssijoiden riisuessa korkokenkiä jaloistaan koin myös mielenkiintoisia hetkiä katsoessani miten kehon asento muuttui siirryttäessä seisomaan ilman kenkiä. Miten näin pienet asiat voivatkaan olla liikkeellisesti jännittäviä. Kuulan ja Yli-Maunulan tanssiessa varsin intensiivistä duettoa Tuovi Rantanen istui maalaten mustan ympyrän niskaansa. Sen jälkeen hän hyvin hitaasti siveli vettä maalatun alueen päälle, jolloin maali alkoi valua harmaina juovina pitkin hänen selkäänsä. Nämä samanaikaiset asiat olivat molemmat omalla tavallaan hypnoottisia ja aivot yrittivät löytää yhteyttä.

Tämän sekalaisen silppuamisen jälkeen en aivan vieläkään tiedä mitä mieltä olen Map of Scarsista. Osa yleisöstä itki ja usealle varmaan löytyy yhtymäkohtia teoksen tarinoista. Kaikista asioista ei edes tiedä pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Kuten Yli-Maunulan kertomukselle jännerepeämästä kesken sooloteoksen. Jonka hän tietenkin tanssi loppuun. Minkä jälkeen juoksi koko tauon, että pystyisi tanssimaan toisenkin soolon. Kokonaisuudessa oli paljon hyvää, paljon ajatuksia herättävää ja paljon mielenkiintoista. Joiltain osin en tiedä miten eri palaset nivoutuvat yhteen. Pyrkimys näyttäisi olevan jonkinlaiseen katharsikseen: alun epävarmoista liikkeistä täysissä vaatteissa lopun tietoisiin liikkeisiin alasti. Arpien tarinat vaikuttivat jonkinlaisilta tunnustuksilta.

Muistan jonkun ystäväni kerran kertoneen hämmentävästä kokemuksestaan tajutessaan todella, että kaikkien ihmisten sisällä on luuranko. Minulle tuli Map of Scarsista hieman samanlainen kokemus siitä, että minulla on kaikki arpeni vaikka ne eivät aina näy.

Map of Scars on nähtävissä vielä 20.11. Yksin sateessa? -festivaalien yhteydessä Joensuussa ja 01.-02.12. Oulussa.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s